Lapin Lumirastit

Lapin Lumirastit päättivät jälleen hiihtosuunnistuskauden. Samaan pakettiin oli nyt jo totuttuun tapaan turboahdettu perjantain sprintti, lauantain SM-erikoispitkä ja sunnuntain keskimatka.

Kisoihin valmistautuminen sujui varsin optimaalisesti ja viimeistelyharjoituksetkin olin tehnyt peräti ulkomailla Ruotsin maalla MM-kisojen yhteydessä, osan jopa oikein kilpailusuorituksina.

No itse kisat polkaistiin käyntiin siis sprintillä. Jo heti lähtöpaikalla koin positiivisen yllätyksen urastoa kartalta silmäillessäni, sillä se oli harvinaisen harva. Luvassa ei siis ollut mitään selän suoristelua, vaan kisassa saisi painaa täysiä. Ja sehän sopii. Vitosrastilla olinkin hyvissä iskuasemissa kuusi sekuntia lopulta toiseksi sijoittunutta Hasse Jörgeniä perässä. Pitkälle kutosvälille tein mielestäni hyvän valinnan yläkautta tamppariuraa mutta aavistuksen kapealla ja lainemaisella moottorikelkkojen rikkomalla baanalla ei lopulta tultukaan. Ehkä siinä jotain pientä erimielisyyttä oli meikäläisen ja uraluokituksen välillä mutta menköön. Tylyt 29sekkaa pataan nopeimmalta ja peli oli selvä. Lopuilla väleillä olin muuten sen kuusi sekuntia Hassea nopeampi. Aijai. Olis voinut vaikka harmittaa. Olin sitten 7.

Lauantaille sitten laiteltiin taas kalustoa kuntoon oikein urakalla. Jopa siihen malliin, että naapurimökeistä loppui virta kesken. Onneksi meillä ei ollut sitä ongelmaa... Erikoisen pitkällä alku sujui varsin leppoisasti lisää vauhtia letkan veturilta pyydellessä mutta alkoi se hymy hyytymään itse kultakin tuossa matkan edetessä. Jostain syystä nuo leveät tamppariurat vainosivat minua tuossakin kisassa, sillä kisan kulun suhteen varsin ratkaisevalla ensimmäisen lenkin pitkällä välillä onnistuin hupeloimaan aikaa ensin hieman hitaammalla alkuvalinnalla sekä oikomista heikosti kestävällä hankiosuudella, sitten kapean oloisessa tampparinousussa sekä lopulta myös rastille tehdyllä virheellä. Näiden episodien jälkeen kiinnikurottavaa oli taasen parisen minsaa lisää, eikä siihen sitten oikein eväitä enää löytynytkään. Kaikenlaista tuossa kisan aikana vielä tuli yritettyä mutta tilanteen kääntäminen olellisesti parempaan ei enää onnistunut. Milloin oli karttaa taiteltava uudestaan telineeseen ja milloin raavittava ensimmäisen lenkin kartan jämiä pois hiihdettävän lenkin rastien päältä... Pitää näemmä olla huolellisempi jatkossa. Toisen lenkin lopussa saatiin lopulta KeskinarkausMasa näköpiiriin ja aika nopeasti myös kiinni. Tässä vaiheessa päätin hiukan pienentää letkaa ja rykäisin kärkeen. Niskanen taisi olla ainoa, jolla oli mahdollisuuksia yrittää iskeä kantaan. Muutaman sijan siinä onnistuin ratkaisemaan mutta mitaliin asti se ei riittänyt. Lopputuloksissa 4. tila SM-kisassa. Tuloksissa edessä on pari norskia mutta heitähän ei siis SM-tuloksiin lasketa, Lumirastien kokonaistilanteeseen kylläkin. Sinällään hiukan huolestuttava tilanne, sillä Kulta pistää (melkein) aina noissa sijoituksissa paremmaksi. No hyvä se on sekin.

Sunnuntain keskimatkalta ei sitten käteen juuri mitään enää jäänytkään. Hihassa ei vaan ollut enää mitään. Ässät oli heitelty pöydälle jo ajat sitten ja selkänahastakaan ei enää paljoa revitty. Maalissa olin ennenkaikkea huojentunut, sillä se oli kausi sitten paketissa. Kisassa olin taas 7. ja kokonaiskisassa 6.


(Kuva: tornedal.se)

Tornedalin kuvatekstistä huolimatta kuvassa ei ole Staffan Tunis, vaan ihan Reisi Häkkinen, eikä Stafukaan ole tietääkseni (vielä) lopettamassa. Ja luultavasti en minäkään. Suksiakaan ei vielä ole laitettu varastoon vaan hiihtokausi jatkuu yhä. Sunnuntaina sitten Saarijärvellä kansallisissa startataan seuraavan kerran. Ja Laajavuoressa olen käynyt treenini hiihtämässä, ensimmäistä kertaa sitten joulukuun 1.päivän. Valitettavasti Moholdt ei ollut tätä todistamassa mutta niitä yhteisreenejä odotellessa...

Ne oli semmoiset reissut ne. Vuoden parhaita reissuja, ei kisamenestyksen perusteella mutta muuten vaan. Tuntui tuo aurinko paistavan sen verran reippaasti ja Kulta hymyili.

MM-kisat - yhden aikakauden alku ja toisen loppu

Yksitoista kuukautta, kaksi viikkoa ja kuusi starttia. Noihin kahteen viikkoon ja kuuteen starttiin kulminoitui nyt vääjämätöntä loppuaan kohti kulkeva kausi. Yksitoista kuukautta töitä kauden kohokohtaa varten. Kaksi pääpainon saanuttta arvokisaviikkoa ja niissä yhteensä kuusi starttia. Pettymyksen tunteita, valonpilkahduksia, tiukan tappion aiheuttamaa tuskaa, riemun kiljahduksia, epätoivoa ja tyhjyyttä.

Viimeksi MM-kisat lähestyivät ja elämä aloitti jälleen hymyilemisen. Tunsin olevani valmis. Ennen lähtöä pääsin vielä Haapamäelle tekemään viimeistelyä. Oli mahtavat urat ja tiedän menettäneeni hienot kisat. Tiesin olevani niin valmis, kuin vain mahdollista. Tiesin, etten olisi voinut tehdä viimeisten noin kolmen viikon aikana yhtään asiaa paremmin.

Urani ensimmäistä MM-starttia sain kuitenkin odottaa aina keskiviikkoon asti. Sprintin väliin jääminen oli tietysti pieni takaisku mutta päätin olla valmis silloin kuin sen mahdollisuuteni saisin. Maanantaina kävin viimeistelemässä mätökelissä 5*3 minuuttisilla ja olin tyytyväinen sekä kalustoon, että mieheen. Ja mikäs oli sitä starttia odotellessa hyvin hoidettujen majoitusjärjestelyjen ansiosta.

No se keskiviikko oli sitten yhtä tuulinen kuin se tiistaikin, jolloin meinattiin Penan kanssa jäädä ladun varteen. Vähintään 17 m/s puhaltanut vastatuuli oli oikeasti napakka. No kisaa varten siihen lyötiin vielä aika reipas lumisade selkään, jotta se olisi täydellistä. Maastossa tilanne oli se, että ainoa erottuva ura oli se/ne jo(t)ka oli hiihdetty auki. Aina se ei ehkä tarjonnut ennakkoon suunnittelemaani vaihtoehtoa mutta niiden mukaan mentiin. Tai oli tietty aika lähellä ettei menty, sillä numeroliivi sattui jäämään kaikessa kiireessä karanteenihuoneeseen. No onneksi Sirola on tosinopee lääkäri. Kaksi minuuttia jäi starttiin aikaa... No lopulta menin sitten sen keskimatkan ryssimään. 15.tila tarjosi sen verran karvaan pettymyksen, että pitkänmatkan starttikin oli laitettava uudelleen mietintään.


Parin välipäivän jälkeen oli pitkänmatkan vuoro. Yhteislähtö, vajaa seitsemänkymmentä miestä ja kapea sillan ylitys. Siinä kaikki mitä voi kisalta haluta. Onneksi tuli otettua hyvä lähtö, vaikka aikaa ennen siltaa reilusti olikin. Mutta olis saattanut olla äijät ihmeissään jos Kulta olis startannut samaan aikaan. No niin. Hiukan oli tukkoisen oloista uraa tarjolla tässäkin kisassa. Ei niitä tosin avosuolla mikään auki pidäkään kun tuuli pöllyttelee varsin reippaasti. Stafu keuli jo heti alussa varsin miehekkäästi ja tein kisan kannalta ratkaisevan virheen olla lähtemättä siihen mukaan. Ajattelin vielä olevan aikaa mutta aina ei asiat mene niinkuin unelmoisit. Ensimmäisen lenkin jälkeen olin seitsemäntenä ja letkassa oli sijoituksia tarjolla. Toisella lenkillä onnistuin kuitenkin tekemään ensin yhden hitaamman valinnan ja sen jälkeen vielä kohtalokkaan samaistusvirheen, joiden ansiosta loppulenkille lähdettiin jostain kympin tuolta puolen. No okei oli mulla varmaan hitaampi hajontakin toisella lenkillä, tai sitten tummuin. Jokatapauksessa viimeiselle lenkille lähdettäessä Watterdal oli edellä. Ei ollut kauaa. Saman kohtalon tuli kokemaan Tolstopyatov, joka vaikutti varsin tummalta. Lamovista mulla ei ollut mitään käsitystä, ei edes silloin kun Jukka huusi sillalla kymppisakin sijoituksesta. Loppulenkillä Lamov kuitenkin kuittaa minut paremmalla reitinvalinnalla ja huomaan viiden sekunnin kiinni hiihtämisen mahdottomaksi. Maalissa ensin 11. mutta lopputuloksissa 10.tila Pettymys se on sekin.

Lisää tarinoita ja koskettavaa kuvamateriaalia (etenkin viestistä) tulee varmaan Lumirastien jälkeen. Nyt lähetään sinne.

Toivakan iltahiihdot

Keski-Suomen piirikunnallisen hiihtokalenterin ehkä perinteisimmät kapinat, eli Toivakan maineikkaat iltahiihdot, käytiin tänään. Kilpailumatkana oli raateleva 7,5km ja mukana oli toinen toistaan kovempia karpaaseja. Kun tähän vielä lisättiin nihkeäluminen nollakeli, niin otatuksesta Paikkalanvuorella oli tuleman ehkä kauden raatelevin.

Ennakkovalmistautuminen oli vähintäänkin kohdallaan, sillä jo kisaa edeltävänä iltana tuli Joukon kanssa voideltua kokonaiset kolme paria lähes kisakuntoon. Näistä kisapäivän viimeistelyssä laitoin lopulta kisakuntoon peräti kaksi paria. Satsaus oli siis suurta. Kaiken lisäksi säätilaa tarkkailtiin lähes koko päivän ajan, jotta mahdollisiin kelin muutoksiin olisi mahdollista reagoida nopeasti. No näin ei kuitenkaan tehty.

Kisapaikalle siirryttiin Liuhan veljesten kanssa jo hyvissä ajoin ja verryttelyyn jäikin näin aikaa ruhtinaallisesti. Jo menomatkalla kisan kulkua ja erilaisia taktiikoita spekuloitiin ahkerasti ja voikin sanoa autokuntamme olleen erittäin täpinöissään! Jukan osalta viimeiset voitelut jätettiin tekemättä, jotta ajankäyttö kisavalmistautumiseen saatiin maksimoitua. Paikan päällä sitten tarkistamaan lähtöaika taululta ja numerolaputkin siinä samassa poimittiin omatoimisesti korista.

Startin lähestyessä oli mahdollista aistia suuren urheilujuhlan tuntua kun juniorisarjalaiset kiersivät kenttää valtavan kannustuksen saattelemana muiden valmistautuessaan hermostuksissaan omaan suoritukseensa. Itsekin jännitin nouseeko ensimmäinen mäki wassulla jokaisella kiekalla ja kuinka Jukan selkä tulisi kisan aikana lähestymään, vai lähestyisikö se?

Pitkään ei tarvinnut sen nousun kohtaloa miettiä, sillä heti ensimmäisellä kiekalla vaihdoin ajoissa kuokalle. Kulkupäivä. Jukan selkä imettiin kiinni vasta stadionin laskussa ja hapot oli jo vallanneet kehoni. Tiesin nauttivani seuraavista kahdesta kierroksesta!

Ja nautintoa ne tosiaan olivatkin. Tuskin mikään voittaa sitä tunnetta, mikä lihaksissa ja koko kropassa on hiihtokisan aikana. Ei mikään voita sitä uskomattoman hienoa tunnetta pahasta olosta kun puskee itseään eteenpäin, tietäen saavansa nauttia siitä tunteesta vielä maalissakin! Lihakset huutavat armoa, verenmaku tunkee suuhun ja siitä saakin nautiskella sitten hyvän aikaa. Ja kun siinä hetkessä voit vain lisätä vauhtia ja polkea kuin tulpatonta mopoa! Tuo tunne ei ole riippuvainen siitä oletko kunnossa vai et. Se on aina kaikkien ulottuvilla.

Kilpailutapahtumassa oli vain se huono puoli, että olisi pitänyt hiihtää hiljempaa lakupötköjen takia.

Näin tänään. Kunto kehittyy jälleen oikeaan suuntaan. Meno paranee reeni reeniltä ja se kovasta harjoittelusta nauttiminen on läsnä.

Ai niin se SM-keskimatka. No katsokaa vaikka se gps-seuranta. Se varmaan kertoo kaiken oleellisen. Lumi-Toukolassa sen sijaan pärjättiin. Se oli joukkueeltamme varsin mallikas suoritus. Seuran valmennuspäällikkö uhrasi jopa oman olkapäänsä menestyksen eteen. Kovan luokan suoritus, monella olisi homma jäänyt siihen!

Mutta huomisesta alkaen elämä hymyilee jälleen.

Kipeä

Huomenna kilpailtava SM-sprintti oli ennakkoon yksi kotimaisen kisakauden päätavoitteistani. Olin enemmän kuin motivoitunut pitämään kiinni korkeimmasta korokkeesta tällä(kin) kertaa. Näin ei kuitenkaan nyt tule käymään. Sen sijaan, että kisailisin huomenna, keskityn toipumaan keskiviikosta asti vaivanneesta kuumeesta.

Oikeastaan minulla ei ole mitään sanottavaa tai pohdittavaa. Ei kiinnosta kertoa kuinka olen harjoitellut viimeiset viikot pakkasten keskellä tai pähkäillä miksi olen kipeä juuri nyt? Miksi en sairastunut vaikka viikko sitten?

Tämä merkitsee vain sitä, että seuraavat reilut kolme viikkoa kohti MM-kisoja tullaan suunnittelemaan uusiksi. Voi olla, että joudun ponnistamaan pohjalta asti mutta sittenpähän joudun. Kolme viikkoa riittää mihin tahansa. Noiden kolmen viikon aikana rakennan pohjat uudestaan aina alusta alkaen, kehitän vauhtini aivan uudelle tasolle, tuon täydellisen suoritusvarmuuden suunnistustekniikkaani ja herkistelen koneeni äärimmilleen. Sen jälkeen olen valmis.

SM-pitkän pronssinen taival

Vaikka katseeni onkin suunnattu tiukasti tulevaisuuteen, niin tällä kertaa tarkastellaan jälleen mennyttä. Ja sieltä menneestä löytyy Jämsän SM-viikonloppu. Henkilökohtaisesti olin asettanut tavoitteen pitkänmatkan voitoon, sillä oltiinhan sitä kisailemassa Keski-Suomessa. Kuninkuusmatkan herruus liki kotimaisemissa metsomaakunnassa, se oli jotain tavoittelemisen arvoista. Tavoitteen toteutuminen näytti vielä torstaina varsin heikolta, sillä meno ei EM-kisojen jälkeen tuntunut kovin hyvältä kun kävin hieman kovempaa raapimassa. Tässä suhteessa pienillä asioilla voi olla suuri merkitys ja päiväkin voi tehdä ihmeitä. Perjantai-iltana elämä palasi kehooni, pääsin kultani kainaloon ja olin valmiina taisteluun.

Kisapäivälle ei onneksi ihan julminta pakkasta tarjottu. Riittävän kylmää ja nihkeää oli kuitenkin. Kisaa varten laittelin oikein kolme paria erinäisin sekoituksin. Päätin harkita jopa kolmen parin taktiikkaa, sillä kisa käytiin peräti kolmena lenkkinä ja kartanvaihdot olivat kilpailukeskuksessa. Suksia vaihtamalla saatiin sentään hieman sirkushuveja katsovalle kansalle tarjottua. Mutta jos ei sitä kylmintä keliä ollut tarjolla, niin onneksi sentään uutta tosi liukasta vitilunta sateli yön aikana muutamia senttejä.

Verryttelyn aikana tuntui ensin, ettei suksi luista yhtään mutta tarkempi analyysi osoitti kuitenkin kisakelpoista kalustoa löytyvän sen kolmen parin verran. Näin ollen päätin vetää koko arsenaalilla. Tästä onnistuinkin hankkimaan itselleni pienen kiireen, sillä sukset piti tietysti viedä ennen lähtöä huollosta vastaavalle isälleni. Ongelmana oli tietysti se, että huoltajan sijainnista ei ollut reilu kymmenen minsaa ennen starttia vielä mitään tietoa. Kaikesta huolimatta sukset sain toimitettua kartanvaihtopaikalle ja oikean järjestyksenkin vielä kerrottua. Lähdössä pääsinkin sitten suoraan karsinaan.

Lähdössä kun sai kartan kouraan, niin saattoi vain todeta, että tulee fyysinen kisa. Ensimmäisellä lenkillä ei teknisestä suunnistuksesta ollut tietoakaan. Mutta en minä valita sitä, hiihtovoittoinen kisa kyllä sopii. Ensimmäisillä väleillä huomasi heti, että urat ovat kapeita ja epätasaisia sekä paikoin vielä uuden lumen kuorruttamia. Ei ollut ihan kaikille urille kelkka ehtinyt. Ensimmäistä kertaa tälle talvea olin kuitenkin heti startista hereillä, eikä alussa tullut turhia tappiosekunteja. Ensimmäisen lenkin loppupuolella siirryin väliaikaisesti kisan kärkeen ja kartanvaihdossa pohja-aikani piti loppuun asti. Suksia vaihtaessa en pitänyt mitään kiirettä ja totesin vielä suuren maailman tapaan omaavani varoja tuon kaltaiseen seisoskeluun. No saatiin ainakin niitä sirkushuveja tarjottua.

Toinen lenkki käynnistyi mielestäni varsin hyvin mutta tässä vaihessa OMa aloitti sellaisen offensiivin, että muiden oli annettava sekunti sekunnilta periksi. Matkalle sattui myös muutamia pieniä virheitä, jolloin aikaero alkoi kasvaa turhankin kovasti. Kisan voiton kannalta saatoin myös tehdä tuolla suksien vaihdolla virheen, sillä toisella lenkillä vitilumisia uria oli tarjolla vielä ensimmäistä lenkkiäkin enemmän. Se edellinen pari olisi toiminut myös toisen lenkin alueella selvästi paremmin. Mutta tätähän ei voinut tietää ennakkoon. Tästäkin huolimatta löin sen mitä kykenin. Toiseen kartanvaihtoon kurvaillessani kuulin johtavani ensimmäisessä. Iskä kertoi myös viimeisen lenkin olevan raskaimman ja sen sopivan itselleni kuin nakutetun. Jostain syystä uskoin tämän.

Kolmannella lenkillä palattiin Pitkävuoren rinteille ja saatiin taas hieman kavuttavaakin. Heti viimeisen lenkin kolmannella välillä onnistuin kuitenkin tekemään pienen reitinvalintavirheen ja säestämään sitä vielä isolla ohiajolla, jolloin tappiota kellotettiin helposti toista minuuttia. Päätin kuitenkin jatkaa taistelua. Uskottelin itselleni, että ei se olisi helppoa muillakaan. No ei se varmaan ollutkaan. Itselläni kulku tuntui hyvältä loppuun asti ja kykenin pitämään vauhtini hyvin yllä. Lyönti oli hyvää mutta OMa vain kulku selvästi kovempaa. Viimeisellä rastilla oli vielä aikaa antaa muiden leimailla rauhassa ja odotella vuoroani. No olisi siinä ollut toinenkin leimasin mutta se roikkui koivunoksalla aivan liian korkealla kaltaiselleni lyhytkätiselle pygmille. Odotin siis. Maaliin tullessa ylivoimaiset pohjat kuuman ryhmän toisena lähtijänä. Oli enää odotettava muiden suorituksia.

Niinhän siinä kävi, että OMa nappasi ylivoimaisen voiton ja vielä KeskimarkausMasakin sujutteli ohitseni. Maaliin tullessani pelkäsin hieman jo selvittäneeni kuka tulisi neljänneksi mutta niin se vain kääntyi pronssikamppailu meikäläisen voitoksi. Kaulaan pujotettiin siis uran ensimmäinen mitali kuninkuusmatkalta. Siihen olin kaikesta huolimatta tyytyväinen.

Viestistä sitten napattiin 7.tila. Kokolailla maksimaalinen suoritus joukkueeltamme. Hetken järjestäjät pelottelivat hylsyllä mutta onneksi sitä ei tullut. Kritiikkini kisoista olen kertonut jo aiemmin ja siihen ei enää palata. Viikonlopusta jäi kuitenkin tulosten valossa varsin positiiviset fiilikset. Ja hymyili se elämä taas muutenkin.

Hopea kaulassa, Kulta kainalossa - EM-kisojen toinen puolisko

EM-kisojen toinen, eli parempi, puolisko käynnistyi lauantain keskimatkalla ja tuli jatkumaan sunnuntaisella viestillä. Mutta kattellaan nyt se keskari ensin.

Keskimatka kisailtiin varsin poikkeukselliseen ja erikoiseen tapaan yhteislähdöllä. Kilpailusta oli odotettavissa varsin tiukka perhoslenkkien ja kartanvaihdon takia. Onneksi sentään keskusrastina toimineen ykkösrastin kerrottiin olevan peräti 6 metriä leveällä uralla. No oli muuten aika norjalainen kuusi metriä... No paukusta liikkeelle, toiset jo hieman ennen. Onneksi lähtö videoitiin, jatkotoimenpiteitä ei toki seurannut. Ykkösvälillä ei mitään ihmeitä seurannut, paitsi leimauksessa, jossa porukka meinasi kasaantua katkouralla (olisko ollut max 2m leveä), kun rastille tultiin molemmista suunnista ja lähtö seuraaville tapahtui samaan tapaan molempiin suuntiin. Jotkut kääntelivät suksiaan. Penkan puolelta onnistui porukan onneksi ohittamaan ja lennokkaan touch free-leimauksen avulla pääsi matkaakin jatkamaan. Alkumatkan pistelin pääasiallisesti porukan mukana kohtuullisen sujuvasta menosta nauttien. Mitään suurempaa suunnistustyötä en tehnyt, pidin vain huolen siitä, että mentiin oikeita uria. Kartanvaihdossa kuulin Jukalta, että olen seitsemäntenä. Tiesin perässä olevan ison ja nälkäisen letkan melkein näköetäisyydellä, joten kilpailusta oli tuleva vielä tiukka.
Toisen lenkin alussa kokeilin hieman omaa valintaa, eroja ei toki juuri tullut. Perhosilla onnistuin kuitenkin hukkaamaan Barchukovin selän, mikä tuli osoittautumaan ratkaisevaksi virheeksi. Yhteiselle loppulenkille lähtiessä näin Granatin ja Lamovin hieman edellä ja päätin vetää heidät kiinni. Tässä vaiheessa en sijoituksesta tiennyt mutta päättelin sen olevan hyvän, sillä takaa-ajava letka ei ollut saavuttanut. Kokolailla kaiken sai puristaa peliin mutta selät sain kiinni. Tokavikalle yritin omaa ratkaisuani mutta en siitä hyötynyt, saatoin pari sekuntia menettääkin ja olin edelleen letkan viimeisenä. Tässä vaiheessa myös huomasin letkassa olevan edelläni neljä miestä ja kun kuulutus hehkutti Stafun ja Rostin kamppailua arvelin taistelevani todellisista sijoituksista. Viimeiselle yritin niin ikään omaa valintaa muiden mennessä alakautta. Rastilla olin kuitenkin edelleen letkan viimeisenä, eikä loppukirikään tuonut muutosta asiaan. Lähemmäksi toki pääsin. Maalissa tajusin taistelleeni mitalista ja hävinneeni tuon kamppailun. Ne olivat ehkä elämäni katkerimmat ja pisimmät kymmenen sekuntia. Loppusija oli 7. Kymmenen pitkää sekuntia mitalista. Vaikka tulos olikin hyvä en voinut olla miettimättä mitä olisin voinut tehdä toisin. Loppujen lopuksi tilanne oli kuitenkin se, että kisan aikana minulla oli enemmän tilaisuuksia kääntää tilanne heikompaan suuntaan, kuin mitä sen parantamiseksi olisi ollut. Vaikka olisin ollut perhosilla kymmenen sekuntia nopeampi, niin en usko, että sijoitus olisi siitä mihinkään muuttunut. Olisin vain ollut nopeammin letkassa mukana.

Viestissä sain kunnian olla Suomen 1.joukueen avaajana. Tavoitteeksi asetettiin voitto. Paineet olivat ainakin itselläni sen mukaiset. En usko, että olen koskaan jännittänyt enempää, saatoin tuntea painolastin kapeilla harteillani. Viimeiset hetket ennen kisaa olin kuitenkin rauhallinen, sillä tiesin hallitsevani tuon homman. Tuo jännityksen tunne oli juuri se, mitä olin odottanut.
Alkumatkan pistelin jälleen vain porukan mukana, joskin ykköselle mennessä olin hetken kokolailla ulkona kartalta. Aukon laita paistoi onneksi riittävästi. Neloselle oli pidempi hiihtopätkä jossa saatoin imeä selkiä kiinni ja kuitata Gratatia lukuunottamatta muut. Toki sisäkurvikin tässä auttoi. Ykkösen pitkä hajonta tuli näin kuitattua. Yleisörastille tulin toisena ja loppulenkin perukoille mennessä siirryin jo keulille. Takaisin päin käännyttäessä missasin kuitenkin oion ja tein vielä heikon reitinvalinnankin, jolloin Granat (SWE) karkasi. Muut perässäni sinnitelleet onnistuin tiputtamaan pelkällä vauhdilla. Viimeisillä väleillä sain nipistettyä eron vaihdossa johtaneeseen Ruotsiin 18 sekunnin mittaiseksi, kun hieman ennen vaihtoa sitä oli vielä yli puoli minuuttia.
Toisella osuudella Venäjä onnistui karkaamaan OMalta ja Stafulle jäi hieman kirittävää. Usko voittoon oli todella kova mutta tällä kertaa Khrennikov oli lyömättömässä iskussa. Tuloksena kuitenkin hieno hopeamitali! Ensimmäinen kansainvälinen arvokisamitali, yksi niistä unelmista.

Hopeamitali pujotettiin kaulaan mutta Kultani sain kainaloon. Se jos mikä lämmitti mieltä. Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta saatoin olla onnellinen.

EM-kisat puolivälissä

EM-kisat täällä Lillehammerin nurkilla ovat saavuttaneet kisamatkojen lukumäärän suhteen puolivälinsä, joten lienee pienen välitilinpäätöksen aika. Menestyksen perusteella mitattuna on kouraan jäänyt mitalien ja kukkapuskien sijaan pelkkiä luita, tällä kertaa jopa kohtalaisen kokoisia, ei nyt mitään valtavia mutta reiluhkon kokoisia reisiluita kuitenkin.

Kisat avattiin perinteisellä väliaikalähdöllä käydyllä pitkällä matkalla, jolla mittaa oli varsin riittävästi. Hiihdetystä matkasta ei nyt niin tarkkaa kuvaa vielä ole mutta varmaan jossain likempänä kolmenkympin kriisiä liikuttiin. Tai sinnepäin. Oma kisa alkoi varsin mainiosti, sillä ensimmäisen virheeni tein vasta kisan toiselle rastille. Kyseessä oli ehkä himpun verran hitaampi reitti ja kapean luikkaribaanan muututtua jyrkässä alamäessä kokolailla pisteuraksi, eli hitaimmaksi mahdolliseksi baanaksi, ei vauhdin hurmasta voitu puhua. Toki tuohon aikatappioon vaikutti myös varovainen laskeutuminen ko. uralla. No ajattelin pitää välineet ja kanssakilpailijat ehjinä vielä tuossa vaiheessa. Neloselle koukin myös hieman isomman kaavan kautta ja tuossa vaiheessa local Stanimir painelikin ohi. Seuraavat kilometrit mentiinkin sitten vetovuoroa välillä vaihdellen aina siihen asti kun päätin käväistä toisen lenkin kolmosella kahteen kertaan. Tämä tosin maksoi vain puolisen minsaa ja aiheutti OMan iskeytymisen kantaan. Loppumatkalla sitten katseltiin aika ajoin OMan kantapäitä ja paikoin ei. Viimeisellä pitkällä välillä kairauduin vielä kerran kantaan välin pohja-ajan turvin vain hupeloidakseni tuon aseman hieman myöhemmin. Loppulenkillä täytyi jokatapauksessa taistella yksin. Mollivoittoisen alun jälkeen loppua kohti piristynyt meno tuottaa lopulta 11. tilan. Ei nyt aivan sitä, mitä hain. Päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys omaan tekemiseen. Virheet kun tuppaavat pudottamaan tuota loppusijaa... Kisa sentään oli hieno ja oikein kunnon pitkänmatkan kisa, kestoa olisi toki voinut olla vaikka vartin enempi.

Välipäivänä nautiskeltiin kevyellä hiihtolenkillä komeasta auringonpaisteesta ja valmistauduttiin tämänpäiväiseen sprinttiin. Kilpailu käytiin poikkeuksellisesti kahtena lyhyenä lenkkinä kartanvaihdolla ja odotettavissa oli varsin tiukkaa suunnistusta turhan tiheällä urastolla. Eli siis kaikkea sitä, missä omat vahvuuteni eivät missään tapauksessa piile. Tästäkin huolimatta viivalla oltiin valmiina taistelemaan tavoitteiden mukaisista sijoituksista.
Alkumatkasta onnistuin pitämään homman jopa siedettävästi lapasessa mutta ensimmäisen lenkin puolivälissä onnistuin lopulta pannuttamaan sellaiset ennätysluokan turvat eräässä kurvissa. Kokolailla samalla hetkellä kun otin tuntumaa lumen pintaan tajusin, että siihen ei nyt varsinaisesti olisi ollut varaa... Gps-seurannasta oli mukava katsella pallukan pysähtymistä jälkikäteen. Tuo maksoin helposti sellaiset 25sek. No kerrankos sitä kaatuu. Toinen lenkura sujui paremmin ja sijoitus nousikin varsin kohtuullisesti. Jälkikäteen suorituksesta paljastui muutamia pieniä virheitä muttei mitään katastrofaalista. Varsin tiukkaa suorittamista vaatineessa kisassa monet muutkin sortuivat pieniin ja suurempiinkin virheisiin. Lopputuloksena tutun oloinen 11. käteen jäänyt luu oli samaa luokkaa kuin pitkällä matkalla. No ehkä olin tähän hiukka tyytyväisempi, sillä tämän kaltaiset kisat nyt eivät varsinaisesti ole erikoisalaani.

Huomenissa sitten keskimatkaa yhteislähdöllä ja sunnuntaina viesti. Ja siinäpä ne kisat sitten ovatkin. Ei täällä ihmeempiä. Onneksi sentään kulta osaa hoitaa ne mitalit kotiin.