Tällä otsikolla piti turinoida tuossa ennen 10milaa ja arvioida samalla KR:n ja Kristiansandin jätkien mailan puristamisen astetta. Ja mailaa siellä tunnuttiin puristavan oikein olan takaa. Joka jätkä oli hiljaa ja tuijotti tyhjyyteen. No menestystä tuli silti. Jäi silloin kirjoittelematta sitten. Ja tais jäädä sen jälkeenkin.
Käytän tämän otsikon nyt. Pimeyttä sitä on taas luvassa.
No ne kisat meni, ja joskus on menneet paremminkin. Ei siitä sitte. Kisan jälkeen oli jotain grilliviritelmiä mutta ne kuivu kokoon. Sen jälkeen jotain bussihommia sun muita. Ei niistäkään mitään sen kummempaa. Slussenilla käytiin kahvilla ja kotia päästiin. Kuultiin vielä siinä välissä miten Tume otti hylsyn. Oli reissu paketissa. Muuta siinä ei juurikaan tainnut olla.
Keski-Suomen kisakausi tuli tuossa avattua viime viikolla. Nahkasalmella oli ohjelmassa sellainen kansainvälinen keskimatka. Noin niinkuin tyypiltään. En ollut ihan pohjilla, ei tosin juuri kulkenutkaan. Pukeman sentään niistin ja heti alettiin SNetin pesupaikalla huutelemaan EM-lipuista... Jepjep. Lauantaina sitten hellekauden avaus Keuruulla. Pitkää matkaa tietty. Ja vielä vähemmän mihinkään siellä. Aika kaamea sanoisin. No oleellista oli se, että Jones vei näytöstyyliin molemmat ja Hankasalmella onnistuin nappaamaan Curtin päänahan. Sunnuntain maantiekauden avauksessa olis saanut olla enemmän aurinkoa. Vaikka lauantain tapaan olisi kelvannut.
No onneksi matkat tässä näyttää lyhenevän. Huomenna starttaan Jämsässä sprinttikisaan. Toivon mukaan eilinen sprinttireeni sai jalat herätettyä henkiin. Ja ennenkaikkea toivottavasti huomenna ei tarvita mäkijalkoja. Niitä ei tällä hetkellä ole. Viikonloppuna taitaa olla jotain SM-karkeloita. Sprintin vedän sielläkin. Ei tällä ruholla juuri muita.
Ja sitten siihen pimeyteen. Tavallaan sitä on luvassa. Oli sitä viimeksikin. Sillon tais olla eri hommat ku nyt. Nyt ollaan taas enempi tämän blogin aihepiirin sisällä. Tästäkin tulee jotain virallisempaa sitten kun tulee. Itkemäänkään ei aleta. Pettyneitä ollaan kyllä. Jotain aivan muuta odotettiin. Rakennettiin suunnitelmia siihen suuntaan, että myös joku muu uskaltaisi uskoa niihin mahdollisuuksiin, joiden olemassaoloon ei meidän perheyrityksen lisäksi juuri kukaan muu ole uskonut. Eikä usko vieläkään.
Ei tullut sitä toivottua mahdollisuutta kokeilla rajojaan pikkuisen varmemmilla vesillä. Sitä mahdollisutta, mitä monelle muulle on tarjottu. Mutta eipähän ollut yllätys. Ei nyt varsinaisesti ollut ensimmäinen kerta kun sanotaan, että et ole tarpeeksi hyvä.
On sitten oltava valmis voittamaan kaikki. Aina. Ehkä silloin saatan olla riittävän hyvä.
torstai 29. huhtikuuta 2010
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Elämää länsinaapurissa
Jos ottaisin tämän homman tosissani, niin nyt olis aika vuodattaa oikein kunnolla. Miettiä syntyjä syviä ja analysoida miten voin olla niin huono. Jätän sen kuitenkin tekemättä. FinnSpringistä ei jäänyt käteen kuin muutamia verisiä naarmuja ja valtava lovi jo valmiiksi rajalliseen itseluottamukseeni.
Mutta onneksi tähän asti on aina koittanut uusi päivä. Tämän päivän jälkeen ei tosin välttämättä koita. Vastaan asteli justiinsa jälleen uusi takaisku, joka saa(nee) aikaa eetterissä myöhemmin. Tuntuu taas siltä, että ei tästä ehkä sittenkään nousta. Sitä sataa niskaan siihen malliin, että en tiedä kannattaako edes vaivautua yrittämään. On aivan sama mitä teet, se ei vaikuta juurikaan nykyhetkeen, saati sitten tulevaan. Itseni olen laittanut likoon asioita saavuttaakseni mutta aina sekään ei riitä. Ihmisiä en voi muuttaa, vaikka ehkä joskus haluaisinkin.
Jaahas. Sitten palataan taas maanpinnalle.
Täällä Ruotsinmaalla sitä tässä ollaan. Finspångin nurkilla kiskotaan hiukka reeniä koneeseen. Suunnistusta ja juoksua noin niinkuin pääsääntöisesti. Reenit on kulkenut silleen kohtalaisen kivasti. Ekassa reenissä löysin kokolailla kaikki liput, toisessa löytyneiden lippujen saldo oli noin puolet... Suoraan nasahti vastaan vissiin yksi lippu. Ei nyt ehkä ollut gripistä tietoakaan. Eilisessä yöreenissä löytyi sitten jo ihan kaikki, osa jopa melkein suoraan. Samoin kävi tänään. Lienee aika laittaa lotto vetämään. Kovassa vauhdissa kykenin sentään edes kohtalaiselle suoritustasolle kipuamaan. Lupailee kokolailla hyvää 10milan vitososuudelle. Siellä nimittäin pitäisi poimia liput maailmantähtien seassa melko nopeaan tahtiin. No itseasiassa en epäile tuon osuuden klaraamista millään tavalla, sillä kovassa paikassa on yksinkertaisesti pystyttävä antamaan kaikkensa joukkueen eteen. Ei enempää, eikä vähempää.
Jos tässä nyt tätä vuodatuksen linjaa jatketaan, niin korpeaa tämä täälläkin valloille päässyt into kieltää piikkareiden käyttö. Suomesssa tätä älyttömyyttä on harrastettu heikoin tuloksin jo viime keväästä ja nyt jo 10milassakin on kielletty noiden ainojen oikeiden suunnistustossujen käyttö. Yritä siinä nyt sitten selvitä liukkailla kalliolla huonosti pitävillä kengillä. Kyllä pistää korpeamaan. Muita tällä hetkellä korpeavia asioita ovat mm. vähäiset harrastusmahdollisuudet, ruotsalaisten naisten ihmeellinen ajatusmaailma, reisipakin ylimitoitus muuhun kroppaan sekä liian pitkä hiuskuontalo. Onhan niitä nyt muitakin mutta nämä tuli näin niinkuin heti ensimmäisenä mieleen.
Onneksi täällä sentään tämä netti pelittää, niin saan vuodattaa heti tuoreeltaan oikein kunnolla. Se on aina mukavaa se! Huomenna lisää.
Mutta onneksi tähän asti on aina koittanut uusi päivä. Tämän päivän jälkeen ei tosin välttämättä koita. Vastaan asteli justiinsa jälleen uusi takaisku, joka saa(nee) aikaa eetterissä myöhemmin. Tuntuu taas siltä, että ei tästä ehkä sittenkään nousta. Sitä sataa niskaan siihen malliin, että en tiedä kannattaako edes vaivautua yrittämään. On aivan sama mitä teet, se ei vaikuta juurikaan nykyhetkeen, saati sitten tulevaan. Itseni olen laittanut likoon asioita saavuttaakseni mutta aina sekään ei riitä. Ihmisiä en voi muuttaa, vaikka ehkä joskus haluaisinkin.
Jaahas. Sitten palataan taas maanpinnalle.
Täällä Ruotsinmaalla sitä tässä ollaan. Finspångin nurkilla kiskotaan hiukka reeniä koneeseen. Suunnistusta ja juoksua noin niinkuin pääsääntöisesti. Reenit on kulkenut silleen kohtalaisen kivasti. Ekassa reenissä löysin kokolailla kaikki liput, toisessa löytyneiden lippujen saldo oli noin puolet... Suoraan nasahti vastaan vissiin yksi lippu. Ei nyt ehkä ollut gripistä tietoakaan. Eilisessä yöreenissä löytyi sitten jo ihan kaikki, osa jopa melkein suoraan. Samoin kävi tänään. Lienee aika laittaa lotto vetämään. Kovassa vauhdissa kykenin sentään edes kohtalaiselle suoritustasolle kipuamaan. Lupailee kokolailla hyvää 10milan vitososuudelle. Siellä nimittäin pitäisi poimia liput maailmantähtien seassa melko nopeaan tahtiin. No itseasiassa en epäile tuon osuuden klaraamista millään tavalla, sillä kovassa paikassa on yksinkertaisesti pystyttävä antamaan kaikkensa joukkueen eteen. Ei enempää, eikä vähempää.
Jos tässä nyt tätä vuodatuksen linjaa jatketaan, niin korpeaa tämä täälläkin valloille päässyt into kieltää piikkareiden käyttö. Suomesssa tätä älyttömyyttä on harrastettu heikoin tuloksin jo viime keväästä ja nyt jo 10milassakin on kielletty noiden ainojen oikeiden suunnistustossujen käyttö. Yritä siinä nyt sitten selvitä liukkailla kalliolla huonosti pitävillä kengillä. Kyllä pistää korpeamaan. Muita tällä hetkellä korpeavia asioita ovat mm. vähäiset harrastusmahdollisuudet, ruotsalaisten naisten ihmeellinen ajatusmaailma, reisipakin ylimitoitus muuhun kroppaan sekä liian pitkä hiuskuontalo. Onhan niitä nyt muitakin mutta nämä tuli näin niinkuin heti ensimmäisenä mieleen.
Onneksi täällä sentään tämä netti pelittää, niin saan vuodattaa heti tuoreeltaan oikein kunnolla. Se on aina mukavaa se! Huomenna lisää.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Ylimenokausi
Tuollaista pienimuotoista ylimenokautta on tässä tullut vietettyä. Lähinnä tämän kirjoittelun osalta. Ja onhan sitä tietysti tullut otettua hiukka rennommin harjoittelunkin nämä viime viikot sitten Lumirastien ja SM-erikoispitkän. Vaihdoin nimittäin suoraan juoksukauteen ja se meinaa sitä, ettei kovin paljoa pysty harjoittelemaan heti alkuunsa. Siksi olenkin tyytynyt vain kahteen 14h viikkoon.
Ja sitten asiaan. Tänään suunnataan nokka kohti Rauman nurkilla käytävää FinnSpringiä. Se avaa omalta osaltani suunnistuskauden. Tuntemusteni mukaan muutamia viikkoja liian aikaisin. Sieltä matka jatkuu sitten kohti Ruotsia ja Finspångia, jossa kisaillaan pahamaineinen 10mila. Siinä välissä pidetään pientä leirin tynkää ja harjoitellaan. Mahtava reissu luvassa.
Mutta mitkä ovat omat valmiuteni lähteä kesän kisakautta avaamaan pitkän ja raskaan hisukauden jäljiltä? Juoksuharjoittelu jäi talven aikana tarkoituksenmukaisesti olemattomiin. Startti oli nihkeä ja taitoharjoittelua ei tietenkään ole juuri tehtynä. No. Roninmäen testijuoksussa käväisin murjomassa 5,5km:llä uuden oman ennätykseni. Pelkällä hapenotolla juostuna se kirjataan lukemiin 19.01. Jos olisi ollut mahdollisuuksia katsoa kelloa viimeisen viiden minuutin aikana, niin olis voinut just puristaa alle 19min rajan. Nyt ei pystynyt sitä kelloa katsomaan. Pantsarin talvella juokseman ajan löin mutta Ponnen ennätys taitaa olla Pexillä. Pahinta tuossa on toki vielä se, että Pexin kierroksen ennätys on väliaika kahdelta kiekalta... Ei siis meikäläisellä mitään kuuhunvievää kamaa tuo noteeraus.
Entäs sitten taitopuoli? Ei hääviä sielläkään. Alla on peräti neljä kertaa kartan kanssa. Näistä yksi oli kortteli, yksi sprintti ja kaksi kertaa olen maastossa käynyt. Vahvaakin vahvempana lähden siis kohti kisoja. No eipä sillä niin väliä. Juoksen sen mitä jaloista lähtee, sillä jalkojen liike on se rajoittava tekijä tällä hetkellä, happi kyllä kulkis enempikin. Lisäksi en pummaa kovin montaa metriä, sillä tällä hetkellä siihen ei ole varaa. Mikään taitopäällikkö en kyllä ole mutta onneksi pää tulee pelaamaan, sillä happivajetta en kykene muodostamaan tämänhetkisellä maastoaskeleellani. Mutta ei sillä niin suurta väliä.
Ja sitten menneisiin. Käväisin tuossa viime viikonloppuna Maaningalla Fortesportin suksihässäkässä. Olin paikalla tietysti lähinnä edustamassa itseäni mutta tietysti samalla myös tuota merkittävää tukijaani. Tähän aiheeseen liittyy tietysti myös ensitalven varustepuoli. Tässä kun on kevään mittaan täytynyt pähkäillä tuota ensi talven kaluston merkkiä. No ei tarvitse enää. Ensi talvena sukset ja monot ovat merkkiä Rossignol. No niinhän ne on olleet tähänkin asti mutta ovat sitä edelleen. Kuviot saatiin sovittua sellaiseen malliin, että itselleni ei jäänyt tarvetta miettiä mitään muuta. Lisäksi tässä piilee nyt luultavasti myös se fakta, että todennäköisesti Rossignol on ainoa merkki, jolla tulen enää kilpaa hiihtämään. Voipi olla, että syytkin selvittelen joskus. Yhtä hyvin voin toki jättää sen tekemättä. Mutta miksi sitä tosin vaihtamaankaan? Rossignol tarjoaa itselleni parhaiten sopivat sukset ja todistettavasti niillä saadaan aikaan kovia tuloksia! Kaiken lisäksi Ruotsissa kokeilemieni ensi talven uutuuksien olemus ja tuntuma miellyttivät, joten tietää niiden olevan eriomaisia! Lisäksi uudistettu mono tuntui jopa entistä paremmalta, jos se nyt enää mahdollista onkaan! Sauvat ja vaatteet ovat ensitalvenakin KV+. Niitä kannattaa kysellä Fortesportista!
Jaahas. Tulihan sitä taas vuodatettua. Oliskohan tässä nyt mitään muuta? Eipä taida olla. Täytyy tässä katsella, josko Ruotsinmaalta saisi jonkinmoista tarinaa kirjoiteltua. No totuttuun tapaan jos ei saa, niin sitten se jää kirjoittamatta. Ei muuta kuin seuraavia vuodatuksia suunnittelemaan.
Ja sitten asiaan. Tänään suunnataan nokka kohti Rauman nurkilla käytävää FinnSpringiä. Se avaa omalta osaltani suunnistuskauden. Tuntemusteni mukaan muutamia viikkoja liian aikaisin. Sieltä matka jatkuu sitten kohti Ruotsia ja Finspångia, jossa kisaillaan pahamaineinen 10mila. Siinä välissä pidetään pientä leirin tynkää ja harjoitellaan. Mahtava reissu luvassa.
Mutta mitkä ovat omat valmiuteni lähteä kesän kisakautta avaamaan pitkän ja raskaan hisukauden jäljiltä? Juoksuharjoittelu jäi talven aikana tarkoituksenmukaisesti olemattomiin. Startti oli nihkeä ja taitoharjoittelua ei tietenkään ole juuri tehtynä. No. Roninmäen testijuoksussa käväisin murjomassa 5,5km:llä uuden oman ennätykseni. Pelkällä hapenotolla juostuna se kirjataan lukemiin 19.01. Jos olisi ollut mahdollisuuksia katsoa kelloa viimeisen viiden minuutin aikana, niin olis voinut just puristaa alle 19min rajan. Nyt ei pystynyt sitä kelloa katsomaan. Pantsarin talvella juokseman ajan löin mutta Ponnen ennätys taitaa olla Pexillä. Pahinta tuossa on toki vielä se, että Pexin kierroksen ennätys on väliaika kahdelta kiekalta... Ei siis meikäläisellä mitään kuuhunvievää kamaa tuo noteeraus.
Entäs sitten taitopuoli? Ei hääviä sielläkään. Alla on peräti neljä kertaa kartan kanssa. Näistä yksi oli kortteli, yksi sprintti ja kaksi kertaa olen maastossa käynyt. Vahvaakin vahvempana lähden siis kohti kisoja. No eipä sillä niin väliä. Juoksen sen mitä jaloista lähtee, sillä jalkojen liike on se rajoittava tekijä tällä hetkellä, happi kyllä kulkis enempikin. Lisäksi en pummaa kovin montaa metriä, sillä tällä hetkellä siihen ei ole varaa. Mikään taitopäällikkö en kyllä ole mutta onneksi pää tulee pelaamaan, sillä happivajetta en kykene muodostamaan tämänhetkisellä maastoaskeleellani. Mutta ei sillä niin suurta väliä.
Ja sitten menneisiin. Käväisin tuossa viime viikonloppuna Maaningalla Fortesportin suksihässäkässä. Olin paikalla tietysti lähinnä edustamassa itseäni mutta tietysti samalla myös tuota merkittävää tukijaani. Tähän aiheeseen liittyy tietysti myös ensitalven varustepuoli. Tässä kun on kevään mittaan täytynyt pähkäillä tuota ensi talven kaluston merkkiä. No ei tarvitse enää. Ensi talvena sukset ja monot ovat merkkiä Rossignol. No niinhän ne on olleet tähänkin asti mutta ovat sitä edelleen. Kuviot saatiin sovittua sellaiseen malliin, että itselleni ei jäänyt tarvetta miettiä mitään muuta. Lisäksi tässä piilee nyt luultavasti myös se fakta, että todennäköisesti Rossignol on ainoa merkki, jolla tulen enää kilpaa hiihtämään. Voipi olla, että syytkin selvittelen joskus. Yhtä hyvin voin toki jättää sen tekemättä. Mutta miksi sitä tosin vaihtamaankaan? Rossignol tarjoaa itselleni parhaiten sopivat sukset ja todistettavasti niillä saadaan aikaan kovia tuloksia! Kaiken lisäksi Ruotsissa kokeilemieni ensi talven uutuuksien olemus ja tuntuma miellyttivät, joten tietää niiden olevan eriomaisia! Lisäksi uudistettu mono tuntui jopa entistä paremmalta, jos se nyt enää mahdollista onkaan! Sauvat ja vaatteet ovat ensitalvenakin KV+. Niitä kannattaa kysellä Fortesportista!
Jaahas. Tulihan sitä taas vuodatettua. Oliskohan tässä nyt mitään muuta? Eipä taida olla. Täytyy tässä katsella, josko Ruotsinmaalta saisi jonkinmoista tarinaa kirjoiteltua. No totuttuun tapaan jos ei saa, niin sitten se jää kirjoittamatta. Ei muuta kuin seuraavia vuodatuksia suunnittelemaan.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
SM-erikoispitkältä hopeaa
Lapin Lumirastit ja SM-erikoispitkä päättivät hiihtosuunnistuskauden 2009-2010. Kausi on ollut pitkä mutta kaikeksi onneksi se on tuonut mukanaan myös menestystä, jolloin sitä kauden parasta suoritusta ei enää tarvinnut lähteä hakemaan Ounasvaaralta.
Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.
Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.
SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.
Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.
Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.
Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.
Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!
Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.
Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.
Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.
Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.
SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.
Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.
Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.
Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.
Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!
Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.
Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
