Huomenna kilpailtava SM-sprintti oli ennakkoon yksi kotimaisen kisakauden päätavoitteistani. Olin enemmän kuin motivoitunut pitämään kiinni korkeimmasta korokkeesta tällä(kin) kertaa. Näin ei kuitenkaan nyt tule käymään. Sen sijaan, että kisailisin huomenna, keskityn toipumaan keskiviikosta asti vaivanneesta kuumeesta.
Oikeastaan minulla ei ole mitään sanottavaa tai pohdittavaa. Ei kiinnosta kertoa kuinka olen harjoitellut viimeiset viikot pakkasten keskellä tai pähkäillä miksi olen kipeä juuri nyt? Miksi en sairastunut vaikka viikko sitten?
Tämä merkitsee vain sitä, että seuraavat reilut kolme viikkoa kohti MM-kisoja tullaan suunnittelemaan uusiksi. Voi olla, että joudun ponnistamaan pohjalta asti mutta sittenpähän joudun. Kolme viikkoa riittää mihin tahansa. Noiden kolmen viikon aikana rakennan pohjat uudestaan aina alusta alkaen, kehitän vauhtini aivan uudelle tasolle, tuon täydellisen suoritusvarmuuden suunnistustekniikkaani ja herkistelen koneeni äärimmilleen. Sen jälkeen olen valmis.
perjantai 25. helmikuuta 2011
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
SM-pitkän pronssinen taival
Vaikka katseeni onkin suunnattu tiukasti tulevaisuuteen, niin tällä kertaa tarkastellaan jälleen mennyttä. Ja sieltä menneestä löytyy Jämsän SM-viikonloppu. Henkilökohtaisesti olin asettanut tavoitteen pitkänmatkan voitoon, sillä oltiinhan sitä kisailemassa Keski-Suomessa. Kuninkuusmatkan herruus liki kotimaisemissa metsomaakunnassa, se oli jotain tavoittelemisen arvoista. Tavoitteen toteutuminen näytti vielä torstaina varsin heikolta, sillä meno ei EM-kisojen jälkeen tuntunut kovin hyvältä kun kävin hieman kovempaa raapimassa. Tässä suhteessa pienillä asioilla voi olla suuri merkitys ja päiväkin voi tehdä ihmeitä. Perjantai-iltana elämä palasi kehooni, pääsin kultani kainaloon ja olin valmiina taisteluun.
Kisapäivälle ei onneksi ihan julminta pakkasta tarjottu. Riittävän kylmää ja nihkeää oli kuitenkin. Kisaa varten laittelin oikein kolme paria erinäisin sekoituksin. Päätin harkita jopa kolmen parin taktiikkaa, sillä kisa käytiin peräti kolmena lenkkinä ja kartanvaihdot olivat kilpailukeskuksessa. Suksia vaihtamalla saatiin sentään hieman sirkushuveja katsovalle kansalle tarjottua. Mutta jos ei sitä kylmintä keliä ollut tarjolla, niin onneksi sentään uutta tosi liukasta vitilunta sateli yön aikana muutamia senttejä.
Verryttelyn aikana tuntui ensin, ettei suksi luista yhtään mutta tarkempi analyysi osoitti kuitenkin kisakelpoista kalustoa löytyvän sen kolmen parin verran. Näin ollen päätin vetää koko arsenaalilla. Tästä onnistuinkin hankkimaan itselleni pienen kiireen, sillä sukset piti tietysti viedä ennen lähtöä huollosta vastaavalle isälleni. Ongelmana oli tietysti se, että huoltajan sijainnista ei ollut reilu kymmenen minsaa ennen starttia vielä mitään tietoa. Kaikesta huolimatta sukset sain toimitettua kartanvaihtopaikalle ja oikean järjestyksenkin vielä kerrottua. Lähdössä pääsinkin sitten suoraan karsinaan.
Lähdössä kun sai kartan kouraan, niin saattoi vain todeta, että tulee fyysinen kisa. Ensimmäisellä lenkillä ei teknisestä suunnistuksesta ollut tietoakaan. Mutta en minä valita sitä, hiihtovoittoinen kisa kyllä sopii. Ensimmäisillä väleillä huomasi heti, että urat ovat kapeita ja epätasaisia sekä paikoin vielä uuden lumen kuorruttamia. Ei ollut ihan kaikille urille kelkka ehtinyt. Ensimmäistä kertaa tälle talvea olin kuitenkin heti startista hereillä, eikä alussa tullut turhia tappiosekunteja. Ensimmäisen lenkin loppupuolella siirryin väliaikaisesti kisan kärkeen ja kartanvaihdossa pohja-aikani piti loppuun asti. Suksia vaihtaessa en pitänyt mitään kiirettä ja totesin vielä suuren maailman tapaan omaavani varoja tuon kaltaiseen seisoskeluun. No saatiin ainakin niitä sirkushuveja tarjottua.
Toinen lenkki käynnistyi mielestäni varsin hyvin mutta tässä vaihessa OMa aloitti sellaisen offensiivin, että muiden oli annettava sekunti sekunnilta periksi. Matkalle sattui myös muutamia pieniä virheitä, jolloin aikaero alkoi kasvaa turhankin kovasti. Kisan voiton kannalta saatoin myös tehdä tuolla suksien vaihdolla virheen, sillä toisella lenkillä vitilumisia uria oli tarjolla vielä ensimmäistä lenkkiäkin enemmän. Se edellinen pari olisi toiminut myös toisen lenkin alueella selvästi paremmin. Mutta tätähän ei voinut tietää ennakkoon. Tästäkin huolimatta löin sen mitä kykenin. Toiseen kartanvaihtoon kurvaillessani kuulin johtavani ensimmäisessä. Iskä kertoi myös viimeisen lenkin olevan raskaimman ja sen sopivan itselleni kuin nakutetun. Jostain syystä uskoin tämän.
Kolmannella lenkillä palattiin Pitkävuoren rinteille ja saatiin taas hieman kavuttavaakin. Heti viimeisen lenkin kolmannella välillä onnistuin kuitenkin tekemään pienen reitinvalintavirheen ja säestämään sitä vielä isolla ohiajolla, jolloin tappiota kellotettiin helposti toista minuuttia. Päätin kuitenkin jatkaa taistelua. Uskottelin itselleni, että ei se olisi helppoa muillakaan. No ei se varmaan ollutkaan. Itselläni kulku tuntui hyvältä loppuun asti ja kykenin pitämään vauhtini hyvin yllä. Lyönti oli hyvää mutta OMa vain kulku selvästi kovempaa. Viimeisellä rastilla oli vielä aikaa antaa muiden leimailla rauhassa ja odotella vuoroani. No olisi siinä ollut toinenkin leimasin mutta se roikkui koivunoksalla aivan liian korkealla kaltaiselleni lyhytkätiselle pygmille. Odotin siis. Maaliin tullessa ylivoimaiset pohjat kuuman ryhmän toisena lähtijänä. Oli enää odotettava muiden suorituksia.
Niinhän siinä kävi, että OMa nappasi ylivoimaisen voiton ja vielä KeskimarkausMasakin sujutteli ohitseni. Maaliin tullessani pelkäsin hieman jo selvittäneeni kuka tulisi neljänneksi mutta niin se vain kääntyi pronssikamppailu meikäläisen voitoksi. Kaulaan pujotettiin siis uran ensimmäinen mitali kuninkuusmatkalta. Siihen olin kaikesta huolimatta tyytyväinen.
Viestistä sitten napattiin 7.tila. Kokolailla maksimaalinen suoritus joukkueeltamme. Hetken järjestäjät pelottelivat hylsyllä mutta onneksi sitä ei tullut. Kritiikkini kisoista olen kertonut jo aiemmin ja siihen ei enää palata. Viikonlopusta jäi kuitenkin tulosten valossa varsin positiiviset fiilikset. Ja hymyili se elämä taas muutenkin.
Kisapäivälle ei onneksi ihan julminta pakkasta tarjottu. Riittävän kylmää ja nihkeää oli kuitenkin. Kisaa varten laittelin oikein kolme paria erinäisin sekoituksin. Päätin harkita jopa kolmen parin taktiikkaa, sillä kisa käytiin peräti kolmena lenkkinä ja kartanvaihdot olivat kilpailukeskuksessa. Suksia vaihtamalla saatiin sentään hieman sirkushuveja katsovalle kansalle tarjottua. Mutta jos ei sitä kylmintä keliä ollut tarjolla, niin onneksi sentään uutta tosi liukasta vitilunta sateli yön aikana muutamia senttejä.
Verryttelyn aikana tuntui ensin, ettei suksi luista yhtään mutta tarkempi analyysi osoitti kuitenkin kisakelpoista kalustoa löytyvän sen kolmen parin verran. Näin ollen päätin vetää koko arsenaalilla. Tästä onnistuinkin hankkimaan itselleni pienen kiireen, sillä sukset piti tietysti viedä ennen lähtöä huollosta vastaavalle isälleni. Ongelmana oli tietysti se, että huoltajan sijainnista ei ollut reilu kymmenen minsaa ennen starttia vielä mitään tietoa. Kaikesta huolimatta sukset sain toimitettua kartanvaihtopaikalle ja oikean järjestyksenkin vielä kerrottua. Lähdössä pääsinkin sitten suoraan karsinaan.
Lähdössä kun sai kartan kouraan, niin saattoi vain todeta, että tulee fyysinen kisa. Ensimmäisellä lenkillä ei teknisestä suunnistuksesta ollut tietoakaan. Mutta en minä valita sitä, hiihtovoittoinen kisa kyllä sopii. Ensimmäisillä väleillä huomasi heti, että urat ovat kapeita ja epätasaisia sekä paikoin vielä uuden lumen kuorruttamia. Ei ollut ihan kaikille urille kelkka ehtinyt. Ensimmäistä kertaa tälle talvea olin kuitenkin heti startista hereillä, eikä alussa tullut turhia tappiosekunteja. Ensimmäisen lenkin loppupuolella siirryin väliaikaisesti kisan kärkeen ja kartanvaihdossa pohja-aikani piti loppuun asti. Suksia vaihtaessa en pitänyt mitään kiirettä ja totesin vielä suuren maailman tapaan omaavani varoja tuon kaltaiseen seisoskeluun. No saatiin ainakin niitä sirkushuveja tarjottua.
Toinen lenkki käynnistyi mielestäni varsin hyvin mutta tässä vaihessa OMa aloitti sellaisen offensiivin, että muiden oli annettava sekunti sekunnilta periksi. Matkalle sattui myös muutamia pieniä virheitä, jolloin aikaero alkoi kasvaa turhankin kovasti. Kisan voiton kannalta saatoin myös tehdä tuolla suksien vaihdolla virheen, sillä toisella lenkillä vitilumisia uria oli tarjolla vielä ensimmäistä lenkkiäkin enemmän. Se edellinen pari olisi toiminut myös toisen lenkin alueella selvästi paremmin. Mutta tätähän ei voinut tietää ennakkoon. Tästäkin huolimatta löin sen mitä kykenin. Toiseen kartanvaihtoon kurvaillessani kuulin johtavani ensimmäisessä. Iskä kertoi myös viimeisen lenkin olevan raskaimman ja sen sopivan itselleni kuin nakutetun. Jostain syystä uskoin tämän.
Kolmannella lenkillä palattiin Pitkävuoren rinteille ja saatiin taas hieman kavuttavaakin. Heti viimeisen lenkin kolmannella välillä onnistuin kuitenkin tekemään pienen reitinvalintavirheen ja säestämään sitä vielä isolla ohiajolla, jolloin tappiota kellotettiin helposti toista minuuttia. Päätin kuitenkin jatkaa taistelua. Uskottelin itselleni, että ei se olisi helppoa muillakaan. No ei se varmaan ollutkaan. Itselläni kulku tuntui hyvältä loppuun asti ja kykenin pitämään vauhtini hyvin yllä. Lyönti oli hyvää mutta OMa vain kulku selvästi kovempaa. Viimeisellä rastilla oli vielä aikaa antaa muiden leimailla rauhassa ja odotella vuoroani. No olisi siinä ollut toinenkin leimasin mutta se roikkui koivunoksalla aivan liian korkealla kaltaiselleni lyhytkätiselle pygmille. Odotin siis. Maaliin tullessa ylivoimaiset pohjat kuuman ryhmän toisena lähtijänä. Oli enää odotettava muiden suorituksia.
Niinhän siinä kävi, että OMa nappasi ylivoimaisen voiton ja vielä KeskimarkausMasakin sujutteli ohitseni. Maaliin tullessani pelkäsin hieman jo selvittäneeni kuka tulisi neljänneksi mutta niin se vain kääntyi pronssikamppailu meikäläisen voitoksi. Kaulaan pujotettiin siis uran ensimmäinen mitali kuninkuusmatkalta. Siihen olin kaikesta huolimatta tyytyväinen.
Viestistä sitten napattiin 7.tila. Kokolailla maksimaalinen suoritus joukkueeltamme. Hetken järjestäjät pelottelivat hylsyllä mutta onneksi sitä ei tullut. Kritiikkini kisoista olen kertonut jo aiemmin ja siihen ei enää palata. Viikonlopusta jäi kuitenkin tulosten valossa varsin positiiviset fiilikset. Ja hymyili se elämä taas muutenkin.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Hopea kaulassa, Kulta kainalossa - EM-kisojen toinen puolisko
EM-kisojen toinen, eli parempi, puolisko käynnistyi lauantain keskimatkalla ja tuli jatkumaan sunnuntaisella viestillä. Mutta kattellaan nyt se keskari ensin.
Keskimatka kisailtiin varsin poikkeukselliseen ja erikoiseen tapaan yhteislähdöllä. Kilpailusta oli odotettavissa varsin tiukka perhoslenkkien ja kartanvaihdon takia. Onneksi sentään keskusrastina toimineen ykkösrastin kerrottiin olevan peräti 6 metriä leveällä uralla. No oli muuten aika norjalainen kuusi metriä... No paukusta liikkeelle, toiset jo hieman ennen. Onneksi lähtö videoitiin, jatkotoimenpiteitä ei toki seurannut. Ykkösvälillä ei mitään ihmeitä seurannut, paitsi leimauksessa, jossa porukka meinasi kasaantua katkouralla (olisko ollut max 2m leveä), kun rastille tultiin molemmista suunnista ja lähtö seuraaville tapahtui samaan tapaan molempiin suuntiin. Jotkut kääntelivät suksiaan. Penkan puolelta onnistui porukan onneksi ohittamaan ja lennokkaan touch free-leimauksen avulla pääsi matkaakin jatkamaan. Alkumatkan pistelin pääasiallisesti porukan mukana kohtuullisen sujuvasta menosta nauttien. Mitään suurempaa suunnistustyötä en tehnyt, pidin vain huolen siitä, että mentiin oikeita uria. Kartanvaihdossa kuulin Jukalta, että olen seitsemäntenä. Tiesin perässä olevan ison ja nälkäisen letkan melkein näköetäisyydellä, joten kilpailusta oli tuleva vielä tiukka.
Toisen lenkin alussa kokeilin hieman omaa valintaa, eroja ei toki juuri tullut. Perhosilla onnistuin kuitenkin hukkaamaan Barchukovin selän, mikä tuli osoittautumaan ratkaisevaksi virheeksi. Yhteiselle loppulenkille lähtiessä näin Granatin ja Lamovin hieman edellä ja päätin vetää heidät kiinni. Tässä vaiheessa en sijoituksesta tiennyt mutta päättelin sen olevan hyvän, sillä takaa-ajava letka ei ollut saavuttanut. Kokolailla kaiken sai puristaa peliin mutta selät sain kiinni. Tokavikalle yritin omaa ratkaisuani mutta en siitä hyötynyt, saatoin pari sekuntia menettääkin ja olin edelleen letkan viimeisenä. Tässä vaiheessa myös huomasin letkassa olevan edelläni neljä miestä ja kun kuulutus hehkutti Stafun ja Rostin kamppailua arvelin taistelevani todellisista sijoituksista. Viimeiselle yritin niin ikään omaa valintaa muiden mennessä alakautta. Rastilla olin kuitenkin edelleen letkan viimeisenä, eikä loppukirikään tuonut muutosta asiaan. Lähemmäksi toki pääsin. Maalissa tajusin taistelleeni mitalista ja hävinneeni tuon kamppailun. Ne olivat ehkä elämäni katkerimmat ja pisimmät kymmenen sekuntia. Loppusija oli 7. Kymmenen pitkää sekuntia mitalista. Vaikka tulos olikin hyvä en voinut olla miettimättä mitä olisin voinut tehdä toisin. Loppujen lopuksi tilanne oli kuitenkin se, että kisan aikana minulla oli enemmän tilaisuuksia kääntää tilanne heikompaan suuntaan, kuin mitä sen parantamiseksi olisi ollut. Vaikka olisin ollut perhosilla kymmenen sekuntia nopeampi, niin en usko, että sijoitus olisi siitä mihinkään muuttunut. Olisin vain ollut nopeammin letkassa mukana.
Viestissä sain kunnian olla Suomen 1.joukueen avaajana. Tavoitteeksi asetettiin voitto. Paineet olivat ainakin itselläni sen mukaiset. En usko, että olen koskaan jännittänyt enempää, saatoin tuntea painolastin kapeilla harteillani. Viimeiset hetket ennen kisaa olin kuitenkin rauhallinen, sillä tiesin hallitsevani tuon homman. Tuo jännityksen tunne oli juuri se, mitä olin odottanut.
Alkumatkan pistelin jälleen vain porukan mukana, joskin ykköselle mennessä olin hetken kokolailla ulkona kartalta. Aukon laita paistoi onneksi riittävästi. Neloselle oli pidempi hiihtopätkä jossa saatoin imeä selkiä kiinni ja kuitata Gratatia lukuunottamatta muut. Toki sisäkurvikin tässä auttoi. Ykkösen pitkä hajonta tuli näin kuitattua. Yleisörastille tulin toisena ja loppulenkin perukoille mennessä siirryin jo keulille. Takaisin päin käännyttäessä missasin kuitenkin oion ja tein vielä heikon reitinvalinnankin, jolloin Granat (SWE) karkasi. Muut perässäni sinnitelleet onnistuin tiputtamaan pelkällä vauhdilla. Viimeisillä väleillä sain nipistettyä eron vaihdossa johtaneeseen Ruotsiin 18 sekunnin mittaiseksi, kun hieman ennen vaihtoa sitä oli vielä yli puoli minuuttia.
Toisella osuudella Venäjä onnistui karkaamaan OMalta ja Stafulle jäi hieman kirittävää. Usko voittoon oli todella kova mutta tällä kertaa Khrennikov oli lyömättömässä iskussa. Tuloksena kuitenkin hieno hopeamitali! Ensimmäinen kansainvälinen arvokisamitali, yksi niistä unelmista.
Hopeamitali pujotettiin kaulaan mutta Kultani sain kainaloon. Se jos mikä lämmitti mieltä. Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta saatoin olla onnellinen.
Keskimatka kisailtiin varsin poikkeukselliseen ja erikoiseen tapaan yhteislähdöllä. Kilpailusta oli odotettavissa varsin tiukka perhoslenkkien ja kartanvaihdon takia. Onneksi sentään keskusrastina toimineen ykkösrastin kerrottiin olevan peräti 6 metriä leveällä uralla. No oli muuten aika norjalainen kuusi metriä... No paukusta liikkeelle, toiset jo hieman ennen. Onneksi lähtö videoitiin, jatkotoimenpiteitä ei toki seurannut. Ykkösvälillä ei mitään ihmeitä seurannut, paitsi leimauksessa, jossa porukka meinasi kasaantua katkouralla (olisko ollut max 2m leveä), kun rastille tultiin molemmista suunnista ja lähtö seuraaville tapahtui samaan tapaan molempiin suuntiin. Jotkut kääntelivät suksiaan. Penkan puolelta onnistui porukan onneksi ohittamaan ja lennokkaan touch free-leimauksen avulla pääsi matkaakin jatkamaan. Alkumatkan pistelin pääasiallisesti porukan mukana kohtuullisen sujuvasta menosta nauttien. Mitään suurempaa suunnistustyötä en tehnyt, pidin vain huolen siitä, että mentiin oikeita uria. Kartanvaihdossa kuulin Jukalta, että olen seitsemäntenä. Tiesin perässä olevan ison ja nälkäisen letkan melkein näköetäisyydellä, joten kilpailusta oli tuleva vielä tiukka.
Toisen lenkin alussa kokeilin hieman omaa valintaa, eroja ei toki juuri tullut. Perhosilla onnistuin kuitenkin hukkaamaan Barchukovin selän, mikä tuli osoittautumaan ratkaisevaksi virheeksi. Yhteiselle loppulenkille lähtiessä näin Granatin ja Lamovin hieman edellä ja päätin vetää heidät kiinni. Tässä vaiheessa en sijoituksesta tiennyt mutta päättelin sen olevan hyvän, sillä takaa-ajava letka ei ollut saavuttanut. Kokolailla kaiken sai puristaa peliin mutta selät sain kiinni. Tokavikalle yritin omaa ratkaisuani mutta en siitä hyötynyt, saatoin pari sekuntia menettääkin ja olin edelleen letkan viimeisenä. Tässä vaiheessa myös huomasin letkassa olevan edelläni neljä miestä ja kun kuulutus hehkutti Stafun ja Rostin kamppailua arvelin taistelevani todellisista sijoituksista. Viimeiselle yritin niin ikään omaa valintaa muiden mennessä alakautta. Rastilla olin kuitenkin edelleen letkan viimeisenä, eikä loppukirikään tuonut muutosta asiaan. Lähemmäksi toki pääsin. Maalissa tajusin taistelleeni mitalista ja hävinneeni tuon kamppailun. Ne olivat ehkä elämäni katkerimmat ja pisimmät kymmenen sekuntia. Loppusija oli 7. Kymmenen pitkää sekuntia mitalista. Vaikka tulos olikin hyvä en voinut olla miettimättä mitä olisin voinut tehdä toisin. Loppujen lopuksi tilanne oli kuitenkin se, että kisan aikana minulla oli enemmän tilaisuuksia kääntää tilanne heikompaan suuntaan, kuin mitä sen parantamiseksi olisi ollut. Vaikka olisin ollut perhosilla kymmenen sekuntia nopeampi, niin en usko, että sijoitus olisi siitä mihinkään muuttunut. Olisin vain ollut nopeammin letkassa mukana.
Viestissä sain kunnian olla Suomen 1.joukueen avaajana. Tavoitteeksi asetettiin voitto. Paineet olivat ainakin itselläni sen mukaiset. En usko, että olen koskaan jännittänyt enempää, saatoin tuntea painolastin kapeilla harteillani. Viimeiset hetket ennen kisaa olin kuitenkin rauhallinen, sillä tiesin hallitsevani tuon homman. Tuo jännityksen tunne oli juuri se, mitä olin odottanut.
Alkumatkan pistelin jälleen vain porukan mukana, joskin ykköselle mennessä olin hetken kokolailla ulkona kartalta. Aukon laita paistoi onneksi riittävästi. Neloselle oli pidempi hiihtopätkä jossa saatoin imeä selkiä kiinni ja kuitata Gratatia lukuunottamatta muut. Toki sisäkurvikin tässä auttoi. Ykkösen pitkä hajonta tuli näin kuitattua. Yleisörastille tulin toisena ja loppulenkin perukoille mennessä siirryin jo keulille. Takaisin päin käännyttäessä missasin kuitenkin oion ja tein vielä heikon reitinvalinnankin, jolloin Granat (SWE) karkasi. Muut perässäni sinnitelleet onnistuin tiputtamaan pelkällä vauhdilla. Viimeisillä väleillä sain nipistettyä eron vaihdossa johtaneeseen Ruotsiin 18 sekunnin mittaiseksi, kun hieman ennen vaihtoa sitä oli vielä yli puoli minuuttia.
Toisella osuudella Venäjä onnistui karkaamaan OMalta ja Stafulle jäi hieman kirittävää. Usko voittoon oli todella kova mutta tällä kertaa Khrennikov oli lyömättömässä iskussa. Tuloksena kuitenkin hieno hopeamitali! Ensimmäinen kansainvälinen arvokisamitali, yksi niistä unelmista.
Hopeamitali pujotettiin kaulaan mutta Kultani sain kainaloon. Se jos mikä lämmitti mieltä. Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta saatoin olla onnellinen.
perjantai 4. helmikuuta 2011
EM-kisat puolivälissä
EM-kisat täällä Lillehammerin nurkilla ovat saavuttaneet kisamatkojen lukumäärän suhteen puolivälinsä, joten lienee pienen välitilinpäätöksen aika. Menestyksen perusteella mitattuna on kouraan jäänyt mitalien ja kukkapuskien sijaan pelkkiä luita, tällä kertaa jopa kohtalaisen kokoisia, ei nyt mitään valtavia mutta reiluhkon kokoisia reisiluita kuitenkin.
Kisat avattiin perinteisellä väliaikalähdöllä käydyllä pitkällä matkalla, jolla mittaa oli varsin riittävästi. Hiihdetystä matkasta ei nyt niin tarkkaa kuvaa vielä ole mutta varmaan jossain likempänä kolmenkympin kriisiä liikuttiin. Tai sinnepäin. Oma kisa alkoi varsin mainiosti, sillä ensimmäisen virheeni tein vasta kisan toiselle rastille. Kyseessä oli ehkä himpun verran hitaampi reitti ja kapean luikkaribaanan muututtua jyrkässä alamäessä kokolailla pisteuraksi, eli hitaimmaksi mahdolliseksi baanaksi, ei vauhdin hurmasta voitu puhua. Toki tuohon aikatappioon vaikutti myös varovainen laskeutuminen ko. uralla. No ajattelin pitää välineet ja kanssakilpailijat ehjinä vielä tuossa vaiheessa. Neloselle koukin myös hieman isomman kaavan kautta ja tuossa vaiheessa local Stanimir painelikin ohi. Seuraavat kilometrit mentiinkin sitten vetovuoroa välillä vaihdellen aina siihen asti kun päätin käväistä toisen lenkin kolmosella kahteen kertaan. Tämä tosin maksoi vain puolisen minsaa ja aiheutti OMan iskeytymisen kantaan. Loppumatkalla sitten katseltiin aika ajoin OMan kantapäitä ja paikoin ei. Viimeisellä pitkällä välillä kairauduin vielä kerran kantaan välin pohja-ajan turvin vain hupeloidakseni tuon aseman hieman myöhemmin. Loppulenkillä täytyi jokatapauksessa taistella yksin. Mollivoittoisen alun jälkeen loppua kohti piristynyt meno tuottaa lopulta 11. tilan. Ei nyt aivan sitä, mitä hain. Päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys omaan tekemiseen. Virheet kun tuppaavat pudottamaan tuota loppusijaa... Kisa sentään oli hieno ja oikein kunnon pitkänmatkan kisa, kestoa olisi toki voinut olla vaikka vartin enempi.
Välipäivänä nautiskeltiin kevyellä hiihtolenkillä komeasta auringonpaisteesta ja valmistauduttiin tämänpäiväiseen sprinttiin. Kilpailu käytiin poikkeuksellisesti kahtena lyhyenä lenkkinä kartanvaihdolla ja odotettavissa oli varsin tiukkaa suunnistusta turhan tiheällä urastolla. Eli siis kaikkea sitä, missä omat vahvuuteni eivät missään tapauksessa piile. Tästäkin huolimatta viivalla oltiin valmiina taistelemaan tavoitteiden mukaisista sijoituksista.
Alkumatkasta onnistuin pitämään homman jopa siedettävästi lapasessa mutta ensimmäisen lenkin puolivälissä onnistuin lopulta pannuttamaan sellaiset ennätysluokan turvat eräässä kurvissa. Kokolailla samalla hetkellä kun otin tuntumaa lumen pintaan tajusin, että siihen ei nyt varsinaisesti olisi ollut varaa... Gps-seurannasta oli mukava katsella pallukan pysähtymistä jälkikäteen. Tuo maksoin helposti sellaiset 25sek. No kerrankos sitä kaatuu. Toinen lenkura sujui paremmin ja sijoitus nousikin varsin kohtuullisesti. Jälkikäteen suorituksesta paljastui muutamia pieniä virheitä muttei mitään katastrofaalista. Varsin tiukkaa suorittamista vaatineessa kisassa monet muutkin sortuivat pieniin ja suurempiinkin virheisiin. Lopputuloksena tutun oloinen 11. käteen jäänyt luu oli samaa luokkaa kuin pitkällä matkalla. No ehkä olin tähän hiukka tyytyväisempi, sillä tämän kaltaiset kisat nyt eivät varsinaisesti ole erikoisalaani.
Huomenissa sitten keskimatkaa yhteislähdöllä ja sunnuntaina viesti. Ja siinäpä ne kisat sitten ovatkin. Ei täällä ihmeempiä. Onneksi sentään kulta osaa hoitaa ne mitalit kotiin.
Kisat avattiin perinteisellä väliaikalähdöllä käydyllä pitkällä matkalla, jolla mittaa oli varsin riittävästi. Hiihdetystä matkasta ei nyt niin tarkkaa kuvaa vielä ole mutta varmaan jossain likempänä kolmenkympin kriisiä liikuttiin. Tai sinnepäin. Oma kisa alkoi varsin mainiosti, sillä ensimmäisen virheeni tein vasta kisan toiselle rastille. Kyseessä oli ehkä himpun verran hitaampi reitti ja kapean luikkaribaanan muututtua jyrkässä alamäessä kokolailla pisteuraksi, eli hitaimmaksi mahdolliseksi baanaksi, ei vauhdin hurmasta voitu puhua. Toki tuohon aikatappioon vaikutti myös varovainen laskeutuminen ko. uralla. No ajattelin pitää välineet ja kanssakilpailijat ehjinä vielä tuossa vaiheessa. Neloselle koukin myös hieman isomman kaavan kautta ja tuossa vaiheessa local Stanimir painelikin ohi. Seuraavat kilometrit mentiinkin sitten vetovuoroa välillä vaihdellen aina siihen asti kun päätin käväistä toisen lenkin kolmosella kahteen kertaan. Tämä tosin maksoi vain puolisen minsaa ja aiheutti OMan iskeytymisen kantaan. Loppumatkalla sitten katseltiin aika ajoin OMan kantapäitä ja paikoin ei. Viimeisellä pitkällä välillä kairauduin vielä kerran kantaan välin pohja-ajan turvin vain hupeloidakseni tuon aseman hieman myöhemmin. Loppulenkillä täytyi jokatapauksessa taistella yksin. Mollivoittoisen alun jälkeen loppua kohti piristynyt meno tuottaa lopulta 11. tilan. Ei nyt aivan sitä, mitä hain. Päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys omaan tekemiseen. Virheet kun tuppaavat pudottamaan tuota loppusijaa... Kisa sentään oli hieno ja oikein kunnon pitkänmatkan kisa, kestoa olisi toki voinut olla vaikka vartin enempi.
Välipäivänä nautiskeltiin kevyellä hiihtolenkillä komeasta auringonpaisteesta ja valmistauduttiin tämänpäiväiseen sprinttiin. Kilpailu käytiin poikkeuksellisesti kahtena lyhyenä lenkkinä kartanvaihdolla ja odotettavissa oli varsin tiukkaa suunnistusta turhan tiheällä urastolla. Eli siis kaikkea sitä, missä omat vahvuuteni eivät missään tapauksessa piile. Tästäkin huolimatta viivalla oltiin valmiina taistelemaan tavoitteiden mukaisista sijoituksista.
Alkumatkasta onnistuin pitämään homman jopa siedettävästi lapasessa mutta ensimmäisen lenkin puolivälissä onnistuin lopulta pannuttamaan sellaiset ennätysluokan turvat eräässä kurvissa. Kokolailla samalla hetkellä kun otin tuntumaa lumen pintaan tajusin, että siihen ei nyt varsinaisesti olisi ollut varaa... Gps-seurannasta oli mukava katsella pallukan pysähtymistä jälkikäteen. Tuo maksoin helposti sellaiset 25sek. No kerrankos sitä kaatuu. Toinen lenkura sujui paremmin ja sijoitus nousikin varsin kohtuullisesti. Jälkikäteen suorituksesta paljastui muutamia pieniä virheitä muttei mitään katastrofaalista. Varsin tiukkaa suorittamista vaatineessa kisassa monet muutkin sortuivat pieniin ja suurempiinkin virheisiin. Lopputuloksena tutun oloinen 11. käteen jäänyt luu oli samaa luokkaa kuin pitkällä matkalla. No ehkä olin tähän hiukka tyytyväisempi, sillä tämän kaltaiset kisat nyt eivät varsinaisesti ole erikoisalaani.
Huomenissa sitten keskimatkaa yhteislähdöllä ja sunnuntaina viesti. Ja siinäpä ne kisat sitten ovatkin. Ei täällä ihmeempiä. Onneksi sentään kulta osaa hoitaa ne mitalit kotiin.
torstai 20. tammikuuta 2011
Ski-O Tour - henkilökohtainen kärsimysnäytelmä
Hiihtosuunnistuksen keskieuroopan kiertue Ski-O Tour oli näkemisen ja kokemisen arvoinen. Ja se ansaitsee myös pitkän selostuksen. Aikansa tämän tarinan kirjoittaminen otti, ei siksi että siitä tulisi hyvä, otti vaan.
Joulun jälkeen olin tunnustellut olevani hyvässä hiihtokunnossa. Ehkä jopa parhaassa sileän kunnossani ikinä. Sitä myöten myös ennakko-odotukset nousivat samaa rataa kohti kattoa, jopa taivaita. Viimeisenä testinä oli ohjelmaan kirjattu Keski-Suomen maakuntaviesti eli tapahtuma, jossa tulee olla aina parhaimmillaan. Muuramen joukkue oli kilpailussa jopa jonkinmoinen musta hevonen, siihen malliin voittajaveikkauksia ainakin maakuntaviestiarpoihin tiedän rustatun. Ja se rustaaja muuten en ollut minä. Tavallisuudesta poiketen olin jo 8.osuudella, joka oli sama 9km V kuin akkuripätkäkin. Ennakkoon oli luvattu, että Muuramesta löytyy osuuden nopein mies ja panoksena tässä oli vain ja ainoastaan työpaikkani. Sen pienemmillä panoksilla ei puolestani (tai minua vastaan) pelattu.
Itse kilpailu sujui joukkueeltamme mainiosti. Sijoituimme lopulta 5. tilalle, mikä on selvästi paras Muuramen sijoitus koskaan. Heikosti ei tosin kulkenut itsellänikään. Suksi pelasi ja olin selvästi nopein. Tarkempi analysointi paljasti myös kaikkien ankkureiden jääneen taakse. Nappasin näin ainakin periaatteellisella tavalla kauan himoitsemani Aallon Matin päänahan ja sekös lämmitti mieltä!
Mutta tuskin oli maakuntaviestistä selvitty kun käänsin golfin nokan jo kohti etelää. Varhain perjantaiaamuna oltiin jo Stafun kanssa asemissa lentokentällä. Asemissa siellä oli muitakin. En nyt ehkä ajatellut törmääväni perjantaina aamutuimaan Helsinki-Vantaalla Mikko Harjuun mutta näin vain tapahtui. Samanlaista viestiä tuli sieltäkin suunnalta. No toiset lentelee Wieniin ja toiset kohti jenkkejä. Onneksi meillä oli se lyhyempi matka edessä. Itsellenikin selvisi, että kuntoni salaisuus piilee siinä, että ensilumenladulla pistelen ehkä porukan heikoimmalla suksella ja taistelen etiäpäin mutta kun lumet tosissaan tulevat ja vaihdan alle kunnon kisakapulat, niin jopas onkin hiihto helppoa. No totta ainakin toinen puoli. Ei muuta kuin hyvää reissua Mikolle!
Itävaltaan päästiin ilman ongelmia ja suksetkin tulivat perille. Ilmeisesti jenkkeihin matkatessa saattaa kalusto jäädä matkalle... No paikallisten autonvuokraajien mielestä Peugeot 407 on vastaava kuin Toyotan Raw4. Itse en huomaa yhtäläisyyttä. Kattotelineetkin jätettiin ottamatta, sillä magneettisilla tuskin kuljetellaan 25 paria suksia. Tämä tiesi matkaan pientä mutkaa rautakauppaan, josta kattotelineiden rakentamiseen sopivat ainesosat löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen. No tuli ainakin rakentajaranelle töitä. Illan aikana majapaikkaamme löysivät tiensä myös pari norjalaista, Hasse ja Sindre, joista ensimmäiselle päivien erottaminen toisistaan on ehkä hieman vaikeaa.
Ensimmäinen kisa käytiin jo lauantaina, joten liiemmälti ei jäänyt aikaa valmistautua. Kisa aamuna laiteltiin sukset kuntoon ja olin (tai ainakin luulin olevani) valmis. Menohaluja oli ehkä vähän liikaakin, mikä kostautui heti alkumatkasta parina pikku virheenä. Jätin myös käyttämättä yhden ison oion metsän lävitse jolloin Eivind nappasi kiinni ja meni samalla ohitse. Alkoi syödä rotan lailla. Jos olisin tässä vaiheessa tiennyt mitä tältä reissulta olisi vielä odotettavissa, niin en olisi uskonut. Tuo yksi oiko näytteli kisan sijoituksissa muuten kohtuullisen isoa osaa. Sijoitus oli lopulta 20.
Mutta ei auttanut kuin niellä pettymyksensä ja valmistautua uuteen kisaan. Kisaformaatti on armoton. Sunnuntaina ohjelmassa oli ns. pitkänmatkan kisa. Lyhyt sellainen. Kokolailla alusta asti kävi selväksi, että en vain osaa. Kokolailla täysin avoimilla alueilla oikominen ei vain tuntunut riittävän luonnolliselta ja helpolta, vaan koko ajan piti miettiä mitä tehdä, mihin mennä nyt? Eivind nappasi minut jälleen kiinni ja luovutin kisan henkisesti jo väliaikaisesti. Hetken verran menikin paremmin mutta lopussa kun pyrin jälleen lisäämään vauhtia, niin mopon hallinta osoittautui varsin vaativaksi tehtäväksi. Asiaa ei tietenkään helpottanut aivan liian kosteisiin olosuhteisiin voideltu kisapari, joka toimi ainoastaan ylhäällä auringon lämmittämillä alueilla. Kisa kun käytiin pääasiallisesti kuivemmalla lumella. Kaiken hyvän lisäksi onnistuin pannuttamaan yhdellä oikosella oikein kunnon turvat, jonka seurauksena lonkankoukistajan/nivusen paikkeilla tuntui riittävän kovaa kipua vielä päivienkin päästä. Tuloslistaa katsellessa alkoi epätoivo hiipimään puseroon. Stafun ylivoima oli jotain todella järkyttävää. Sijoitus oli 23. ja tiesin, että aseita kelkan kääntämiseen oli varsin vähän. Illan kevyt pertsan lenkki nosti hieman mielialaa ja kulta käski uskomaan itseeni.
Kolmas ja samalla viimeinen Itävallan kisapäivä tarjosi sprinttiä. Keli oli jälleen plussalla. Tällä kertaa suksi toimi aivan riittävän hyvin. Kisan taktiikaksi muotoilin urilla pysymisen, sillä oikokikkailut eivät tuntuneet ottavan sujuakseen. Tiesin ottavani tällä taktiikalla paikoin takkiin mutta alati murenevan itseluottamuksen kanssa ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin pelata varman päälle ja pelastaa ne rippeet, jotka enää olivat jäljellä. Taktiikka toimikin kohtuullisen hyvin, sillä onnistuin tekemään tuohonastisista parhaan suoritukseni. Häikäisevä se ei tosiaan ollut, mutta antoi minulle vielä pientä toivoa tunnelin päässä kajastavasta valosta. Sijoitukseni oli 15. ja se on jotain aivan muuta kuin mihin tähtäsin.
Iltasella käväistiin Hochfilzenissä ampumahiihdon pyhätössä hiihtämässä ja vietettiin Hassen läksiäisiä. Hän oli päättänyt lähteä jo kotiin. Paikallista motivaatiomäntyä kiertäessä ei voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että tästä olisi tuleva sellainen waterloo, jota ehkä ennakkoon paikoin pelkäsin. Lanki muistutti homman alkavan Slovakiassa puhtaalta pöydältä. Homma tulisi kuulemma muuttumaan. Ja kuinka oikeassa Jukka olikaan...
Matka Slovakiaan oli yllättävän nopea. No tietysti kun motarilla saa päästellä ainakin sataakolmeakymppiä, niin kyllä siinä kilometrit vaihtuu. Lumen vähyys aiheutti kuitenkin arvailuja kilpailujen käymisestä ja käymättäjättämisestä. Kremnicaan saapuessa ei lumesta ollut vielä tietoakaan ja kisapaikka odotti jo kymmenen kilsan päässä. Pikkuhiljaa vuoren rinnettä kiivetessä lumi alkoi lisääntyä mutta turhan hitaasti. Perillä Skalkan huipulla lunta toki oli mutta vähemmän kuin mitä kisojen pitäminen mielestämme vaati. Kaikeksi onneksi majapaikkamme oli, sanotaanko nyt vähintään eksoottinen. Mutta siis ihan käypä majapaikka meille. Toisen välipäivän pitkällä lenkillä suksia kanneltiin useampaan otteeseen mutta niin vain sitä lunta aina mutkan takaa löytyi. IOF TA:n kommentti kuului: I´m afraid we have to cancel the sprint area. Ja jälleen piti kuulemma uskoa itseensä. Olin ehkä kaukana sieltä, missä halusin olla mutta jaksaa täytyi.
Slovakian kisat avattiin keskimatkan yhteislähdöllä, joka käytiin kolmena lenkkinä. Urasto koostui pääosin baanoista, joita oli alueella varsin paljon ja tiheässä. Tämähän tietysti sopii meikäläiselle mutta mielellään sitä kisailisi hieman vaihtelevammilla urastoilla. Kisaa varten meille oli tilattu myös lumisade, joka paransi lumiolosuhteita huomattavasti tuomalla useita senttimetrejä puhdasta uutta lunta urastolle. Tämä sade luultavasti pelasti kisat. Lumisateesta, baanoista tai viesteistä sain uutta virtaa ja onnistuin kasaamaan itseluottamukseni rippeitä ihan pieniksi kasoiksi asti. Viimeisellä kilometrillä kolmanneksi sijoittuneen Grigorievin selkä oli vielä näkyvissä mutta sinne se vain jonnekin karkasi. Loppukirissä raateleva tappio loppusuoran kurvissa oikopaikkansa käyttäneelle Gruzdeville. Sijoitus 6.
"Oi kiva että sä kulta tykkäät." Tunsin olevani jälleen elossa.
Viidenteen kisaan tarjottiin sitten oikein kunnon vesisadetta. Kaikki edellisenä päivänä satanut lumi meni ja ehkä hieman vanhojakin. Urat olivat pelkkää loskaa ja kisoihin uhraamani suksipari ei varsinaisesti ole tunnettu vesikelin parina. Koko massiivinen Suomen joukkue kärsi samasta vaivasta, osin teimme sen turhaan. Tappiota suksella tuli lukuisia sekunteja per väli ja se on sprintissä liikaa. Kun tähän vielä lisätään venäläisten huomattavasti parempi luisto, niin koko konkurssi oli valmis. Tein kokolailla maksimaalisen suorituksen noihin oloihin omista lähtökohdistani, virheitä noin 15sek, jätin kaikkeni ladulle ja olin 11. En oikein tiennyt pitäisikö olla tyytyväinen vai pettynyt. Olin sitten molempia.
Olosuhteet eivät viimeiseen kisaan varsinaisesti parantuneet. Alue vaihtui uuteen ja ei oikeastaan ollut mitään tietoa siitä, mitä tulossa oli. Tai no "skiing + light orienteering in the beginning" ja muuta mukavaa. Ja yksi vaarallinen kohta miesten radalla. Ykkösvälillä jätin oion käyttämättä, koska lumihangessa 100m vertikaalia alaspäin ei houkutellut riittävästi, ja kisan jälkeen totesin sen maksaneen kaksi minuuttia. Kolmosta en meinannut oion päätteeksi löytää ollenkaan. Siitä reilut kolme minsaa plussaa. Lisäksi vielä yksi tasoa pitkin tehty oiko, jolla pääsi liian alas rinteessä. Kokonaisuudessaan siis 5-6min koukeroita. Virheettä tuolta tosin ei kovin moni ponnistanut. Oli sen verran mielenkiintoiset olosuhteet ja muuttuvat tekijät. Lopputuloksissa olin jälleen 11. Tämänkin tuloksen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin siis jälleen pettynyt ja tyytyväinen samalla kertaa. Ne oli sellaiset kisat. Tourin kokonaistuloksissa oli lopulta 12.
Sunnuntaina päästiin sitten fiilistelemään paikallisilla laduilla ensimmäistä kertaa siten, että näki johonkin. Sumu hälveni Skalkan huipulta juuri sopivasti ja viimeisen pitkän lenkin saattoi heittää hyvin mielin vaikka maisemia ihaillen. Paluumatkakin sujui varsin mukavasti ja ruumaan pakatut auton avaimetkin saapuivat kaikeksi onneksi Helsinki-Vantaalle ajallaan. Osaan kato ton pakkaamisen aika hyvin.
Kokolailla mielenkiintoinen oli reissu. Kisamenestys ei missään nimessä ollut sitä mitä lähdin hakemaan. Slovakiassa nyt sinnepäin mutta Itävallassa oltiin hyvin kaukana hyvistä tuloksista. Henkistä kanttia koeteltiin aika isosti ja välillä sitä joutui miettimään, että onko tässä mitään järkeä. Kuitenkin väitän tämän reissun jäävän ehdottomasti positiivisen puolelle, sillä kaikki olosuhteet on hallittava jos menestystä haluaa. Kisoissa voi vastaan tulla mitä tahansa ja Tourin jälkeen on nähnyt siitä jo aika ison osan... Tästä on hyvä ponnistaa kohti EM-kisoja!
Joulun jälkeen olin tunnustellut olevani hyvässä hiihtokunnossa. Ehkä jopa parhaassa sileän kunnossani ikinä. Sitä myöten myös ennakko-odotukset nousivat samaa rataa kohti kattoa, jopa taivaita. Viimeisenä testinä oli ohjelmaan kirjattu Keski-Suomen maakuntaviesti eli tapahtuma, jossa tulee olla aina parhaimmillaan. Muuramen joukkue oli kilpailussa jopa jonkinmoinen musta hevonen, siihen malliin voittajaveikkauksia ainakin maakuntaviestiarpoihin tiedän rustatun. Ja se rustaaja muuten en ollut minä. Tavallisuudesta poiketen olin jo 8.osuudella, joka oli sama 9km V kuin akkuripätkäkin. Ennakkoon oli luvattu, että Muuramesta löytyy osuuden nopein mies ja panoksena tässä oli vain ja ainoastaan työpaikkani. Sen pienemmillä panoksilla ei puolestani (tai minua vastaan) pelattu.
Itse kilpailu sujui joukkueeltamme mainiosti. Sijoituimme lopulta 5. tilalle, mikä on selvästi paras Muuramen sijoitus koskaan. Heikosti ei tosin kulkenut itsellänikään. Suksi pelasi ja olin selvästi nopein. Tarkempi analysointi paljasti myös kaikkien ankkureiden jääneen taakse. Nappasin näin ainakin periaatteellisella tavalla kauan himoitsemani Aallon Matin päänahan ja sekös lämmitti mieltä!
Mutta tuskin oli maakuntaviestistä selvitty kun käänsin golfin nokan jo kohti etelää. Varhain perjantaiaamuna oltiin jo Stafun kanssa asemissa lentokentällä. Asemissa siellä oli muitakin. En nyt ehkä ajatellut törmääväni perjantaina aamutuimaan Helsinki-Vantaalla Mikko Harjuun mutta näin vain tapahtui. Samanlaista viestiä tuli sieltäkin suunnalta. No toiset lentelee Wieniin ja toiset kohti jenkkejä. Onneksi meillä oli se lyhyempi matka edessä. Itsellenikin selvisi, että kuntoni salaisuus piilee siinä, että ensilumenladulla pistelen ehkä porukan heikoimmalla suksella ja taistelen etiäpäin mutta kun lumet tosissaan tulevat ja vaihdan alle kunnon kisakapulat, niin jopas onkin hiihto helppoa. No totta ainakin toinen puoli. Ei muuta kuin hyvää reissua Mikolle!
Itävaltaan päästiin ilman ongelmia ja suksetkin tulivat perille. Ilmeisesti jenkkeihin matkatessa saattaa kalusto jäädä matkalle... No paikallisten autonvuokraajien mielestä Peugeot 407 on vastaava kuin Toyotan Raw4. Itse en huomaa yhtäläisyyttä. Kattotelineetkin jätettiin ottamatta, sillä magneettisilla tuskin kuljetellaan 25 paria suksia. Tämä tiesi matkaan pientä mutkaa rautakauppaan, josta kattotelineiden rakentamiseen sopivat ainesosat löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen. No tuli ainakin rakentajaranelle töitä. Illan aikana majapaikkaamme löysivät tiensä myös pari norjalaista, Hasse ja Sindre, joista ensimmäiselle päivien erottaminen toisistaan on ehkä hieman vaikeaa.
Ensimmäinen kisa käytiin jo lauantaina, joten liiemmälti ei jäänyt aikaa valmistautua. Kisa aamuna laiteltiin sukset kuntoon ja olin (tai ainakin luulin olevani) valmis. Menohaluja oli ehkä vähän liikaakin, mikä kostautui heti alkumatkasta parina pikku virheenä. Jätin myös käyttämättä yhden ison oion metsän lävitse jolloin Eivind nappasi kiinni ja meni samalla ohitse. Alkoi syödä rotan lailla. Jos olisin tässä vaiheessa tiennyt mitä tältä reissulta olisi vielä odotettavissa, niin en olisi uskonut. Tuo yksi oiko näytteli kisan sijoituksissa muuten kohtuullisen isoa osaa. Sijoitus oli lopulta 20.
Mutta ei auttanut kuin niellä pettymyksensä ja valmistautua uuteen kisaan. Kisaformaatti on armoton. Sunnuntaina ohjelmassa oli ns. pitkänmatkan kisa. Lyhyt sellainen. Kokolailla alusta asti kävi selväksi, että en vain osaa. Kokolailla täysin avoimilla alueilla oikominen ei vain tuntunut riittävän luonnolliselta ja helpolta, vaan koko ajan piti miettiä mitä tehdä, mihin mennä nyt? Eivind nappasi minut jälleen kiinni ja luovutin kisan henkisesti jo väliaikaisesti. Hetken verran menikin paremmin mutta lopussa kun pyrin jälleen lisäämään vauhtia, niin mopon hallinta osoittautui varsin vaativaksi tehtäväksi. Asiaa ei tietenkään helpottanut aivan liian kosteisiin olosuhteisiin voideltu kisapari, joka toimi ainoastaan ylhäällä auringon lämmittämillä alueilla. Kisa kun käytiin pääasiallisesti kuivemmalla lumella. Kaiken hyvän lisäksi onnistuin pannuttamaan yhdellä oikosella oikein kunnon turvat, jonka seurauksena lonkankoukistajan/nivusen paikkeilla tuntui riittävän kovaa kipua vielä päivienkin päästä. Tuloslistaa katsellessa alkoi epätoivo hiipimään puseroon. Stafun ylivoima oli jotain todella järkyttävää. Sijoitus oli 23. ja tiesin, että aseita kelkan kääntämiseen oli varsin vähän. Illan kevyt pertsan lenkki nosti hieman mielialaa ja kulta käski uskomaan itseeni.
Kolmas ja samalla viimeinen Itävallan kisapäivä tarjosi sprinttiä. Keli oli jälleen plussalla. Tällä kertaa suksi toimi aivan riittävän hyvin. Kisan taktiikaksi muotoilin urilla pysymisen, sillä oikokikkailut eivät tuntuneet ottavan sujuakseen. Tiesin ottavani tällä taktiikalla paikoin takkiin mutta alati murenevan itseluottamuksen kanssa ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin pelata varman päälle ja pelastaa ne rippeet, jotka enää olivat jäljellä. Taktiikka toimikin kohtuullisen hyvin, sillä onnistuin tekemään tuohonastisista parhaan suoritukseni. Häikäisevä se ei tosiaan ollut, mutta antoi minulle vielä pientä toivoa tunnelin päässä kajastavasta valosta. Sijoitukseni oli 15. ja se on jotain aivan muuta kuin mihin tähtäsin.
Iltasella käväistiin Hochfilzenissä ampumahiihdon pyhätössä hiihtämässä ja vietettiin Hassen läksiäisiä. Hän oli päättänyt lähteä jo kotiin. Paikallista motivaatiomäntyä kiertäessä ei voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että tästä olisi tuleva sellainen waterloo, jota ehkä ennakkoon paikoin pelkäsin. Lanki muistutti homman alkavan Slovakiassa puhtaalta pöydältä. Homma tulisi kuulemma muuttumaan. Ja kuinka oikeassa Jukka olikaan...
Matka Slovakiaan oli yllättävän nopea. No tietysti kun motarilla saa päästellä ainakin sataakolmeakymppiä, niin kyllä siinä kilometrit vaihtuu. Lumen vähyys aiheutti kuitenkin arvailuja kilpailujen käymisestä ja käymättäjättämisestä. Kremnicaan saapuessa ei lumesta ollut vielä tietoakaan ja kisapaikka odotti jo kymmenen kilsan päässä. Pikkuhiljaa vuoren rinnettä kiivetessä lumi alkoi lisääntyä mutta turhan hitaasti. Perillä Skalkan huipulla lunta toki oli mutta vähemmän kuin mitä kisojen pitäminen mielestämme vaati. Kaikeksi onneksi majapaikkamme oli, sanotaanko nyt vähintään eksoottinen. Mutta siis ihan käypä majapaikka meille. Toisen välipäivän pitkällä lenkillä suksia kanneltiin useampaan otteeseen mutta niin vain sitä lunta aina mutkan takaa löytyi. IOF TA:n kommentti kuului: I´m afraid we have to cancel the sprint area. Ja jälleen piti kuulemma uskoa itseensä. Olin ehkä kaukana sieltä, missä halusin olla mutta jaksaa täytyi.
Slovakian kisat avattiin keskimatkan yhteislähdöllä, joka käytiin kolmena lenkkinä. Urasto koostui pääosin baanoista, joita oli alueella varsin paljon ja tiheässä. Tämähän tietysti sopii meikäläiselle mutta mielellään sitä kisailisi hieman vaihtelevammilla urastoilla. Kisaa varten meille oli tilattu myös lumisade, joka paransi lumiolosuhteita huomattavasti tuomalla useita senttimetrejä puhdasta uutta lunta urastolle. Tämä sade luultavasti pelasti kisat. Lumisateesta, baanoista tai viesteistä sain uutta virtaa ja onnistuin kasaamaan itseluottamukseni rippeitä ihan pieniksi kasoiksi asti. Viimeisellä kilometrillä kolmanneksi sijoittuneen Grigorievin selkä oli vielä näkyvissä mutta sinne se vain jonnekin karkasi. Loppukirissä raateleva tappio loppusuoran kurvissa oikopaikkansa käyttäneelle Gruzdeville. Sijoitus 6.
"Oi kiva että sä kulta tykkäät." Tunsin olevani jälleen elossa.
Viidenteen kisaan tarjottiin sitten oikein kunnon vesisadetta. Kaikki edellisenä päivänä satanut lumi meni ja ehkä hieman vanhojakin. Urat olivat pelkkää loskaa ja kisoihin uhraamani suksipari ei varsinaisesti ole tunnettu vesikelin parina. Koko massiivinen Suomen joukkue kärsi samasta vaivasta, osin teimme sen turhaan. Tappiota suksella tuli lukuisia sekunteja per väli ja se on sprintissä liikaa. Kun tähän vielä lisätään venäläisten huomattavasti parempi luisto, niin koko konkurssi oli valmis. Tein kokolailla maksimaalisen suorituksen noihin oloihin omista lähtökohdistani, virheitä noin 15sek, jätin kaikkeni ladulle ja olin 11. En oikein tiennyt pitäisikö olla tyytyväinen vai pettynyt. Olin sitten molempia.
Olosuhteet eivät viimeiseen kisaan varsinaisesti parantuneet. Alue vaihtui uuteen ja ei oikeastaan ollut mitään tietoa siitä, mitä tulossa oli. Tai no "skiing + light orienteering in the beginning" ja muuta mukavaa. Ja yksi vaarallinen kohta miesten radalla. Ykkösvälillä jätin oion käyttämättä, koska lumihangessa 100m vertikaalia alaspäin ei houkutellut riittävästi, ja kisan jälkeen totesin sen maksaneen kaksi minuuttia. Kolmosta en meinannut oion päätteeksi löytää ollenkaan. Siitä reilut kolme minsaa plussaa. Lisäksi vielä yksi tasoa pitkin tehty oiko, jolla pääsi liian alas rinteessä. Kokonaisuudessaan siis 5-6min koukeroita. Virheettä tuolta tosin ei kovin moni ponnistanut. Oli sen verran mielenkiintoiset olosuhteet ja muuttuvat tekijät. Lopputuloksissa olin jälleen 11. Tämänkin tuloksen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin siis jälleen pettynyt ja tyytyväinen samalla kertaa. Ne oli sellaiset kisat. Tourin kokonaistuloksissa oli lopulta 12.
Sunnuntaina päästiin sitten fiilistelemään paikallisilla laduilla ensimmäistä kertaa siten, että näki johonkin. Sumu hälveni Skalkan huipulta juuri sopivasti ja viimeisen pitkän lenkin saattoi heittää hyvin mielin vaikka maisemia ihaillen. Paluumatkakin sujui varsin mukavasti ja ruumaan pakatut auton avaimetkin saapuivat kaikeksi onneksi Helsinki-Vantaalle ajallaan. Osaan kato ton pakkaamisen aika hyvin.
Kokolailla mielenkiintoinen oli reissu. Kisamenestys ei missään nimessä ollut sitä mitä lähdin hakemaan. Slovakiassa nyt sinnepäin mutta Itävallassa oltiin hyvin kaukana hyvistä tuloksista. Henkistä kanttia koeteltiin aika isosti ja välillä sitä joutui miettimään, että onko tässä mitään järkeä. Kuitenkin väitän tämän reissun jäävän ehdottomasti positiivisen puolelle, sillä kaikki olosuhteet on hallittava jos menestystä haluaa. Kisoissa voi vastaan tulla mitä tahansa ja Tourin jälkeen on nähnyt siitä jo aika ison osan... Tästä on hyvä ponnistaa kohti EM-kisoja!
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Lautalla
Huomenna torstaina maakuntaviesti ja perjantaina startti kohti Ski-O Touria. Siinä sitä meneekin sitten aina tuonne puolentoista viikon päähän asti reissussa. On se hyvä päästä kokeilemaan muitakin nousuja kuin Öljymäki.
Meinneistä sen verran, että Imatralla oli toinen. Sekä karsinnassa että finaalissa. Finaalissa oli voiton avaimet jo käsissä, kun kiskoin pitkälle hiihtovälille 12sek pohjat vain menettääkseni juurikin saman verran seuraavalla lyhyellä välillä. Tuossa vaiheessa Kulta kiinnosti enemmän. Oleellista muutosta tilanteeseen ei ole tullut. Ehkä pienen pientä liikahdusta parempaan suuntaan.
Joululomakin tuossa heilahti menemään turhan nopeasti. Ei kerinnyt kuin kääntymään Timitrassa pariin kertaan ja toteamaan kotimaiset pakkasennusteet turhan epätarkoiksi Äänekosken hiihtojen pitämisen suhteen. Tuskin sillä kuitenkaan suurta merkitystä on, onko pakkasta kymmenen vai kaksikymmentäviisi astetta. No harjoittelemaan sentään ehti. Samaan hengenvetoon voisi todeta loman loppuneen turhan lyhyeen. Enemmänkin yhteistä aikaa olisin voinut viettää. No vuosi sentään loppui aiempia veljiään paremmin ja uusi alkoi niin ikään veljiään kirkaampana. Jos näin voisi jatkua ikuisesti, niin täällähän saattaa ihan viihtyä pidempäänkin.
No niistä henkilökohtaisista elämän riemuista toisiin. Vuoden vaihteen kunniaksi näytti Snettikin listanneen Top 10 – Suunnistuksen ”ei ehkä ihan näin” –hetket 2010 ja tuolle ns. kyseenalaiselle listalle voin ylpeänä todeta itsekin tietyllä tapaa päätyneeni. Jostain syystä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei voida hyväksyä sitä, että joku tuo esille sen toisenkin puolen, vaan sillä leimautuu samalla itsekeskeiseksi ja omahyväiseksi kusipääksi tai vähintään huonoksi häviäjäksi. Ymmärrän toki, että ns. asialinjalta poikkeaminen noissa tapauksissa on sitten asia erikseen. No se siitä.
Ei tässä tämän suurempia tänään. Tuskin huomennakaan. Annetaan sen elämän hymyillä.
Meinneistä sen verran, että Imatralla oli toinen. Sekä karsinnassa että finaalissa. Finaalissa oli voiton avaimet jo käsissä, kun kiskoin pitkälle hiihtovälille 12sek pohjat vain menettääkseni juurikin saman verran seuraavalla lyhyellä välillä. Tuossa vaiheessa Kulta kiinnosti enemmän. Oleellista muutosta tilanteeseen ei ole tullut. Ehkä pienen pientä liikahdusta parempaan suuntaan.
Joululomakin tuossa heilahti menemään turhan nopeasti. Ei kerinnyt kuin kääntymään Timitrassa pariin kertaan ja toteamaan kotimaiset pakkasennusteet turhan epätarkoiksi Äänekosken hiihtojen pitämisen suhteen. Tuskin sillä kuitenkaan suurta merkitystä on, onko pakkasta kymmenen vai kaksikymmentäviisi astetta. No harjoittelemaan sentään ehti. Samaan hengenvetoon voisi todeta loman loppuneen turhan lyhyeen. Enemmänkin yhteistä aikaa olisin voinut viettää. No vuosi sentään loppui aiempia veljiään paremmin ja uusi alkoi niin ikään veljiään kirkaampana. Jos näin voisi jatkua ikuisesti, niin täällähän saattaa ihan viihtyä pidempäänkin.
No niistä henkilökohtaisista elämän riemuista toisiin. Vuoden vaihteen kunniaksi näytti Snettikin listanneen Top 10 – Suunnistuksen ”ei ehkä ihan näin” –hetket 2010 ja tuolle ns. kyseenalaiselle listalle voin ylpeänä todeta itsekin tietyllä tapaa päätyneeni. Jostain syystä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei voida hyväksyä sitä, että joku tuo esille sen toisenkin puolen, vaan sillä leimautuu samalla itsekeskeiseksi ja omahyväiseksi kusipääksi tai vähintään huonoksi häviäjäksi. Ymmärrän toki, että ns. asialinjalta poikkeaminen noissa tapauksissa on sitten asia erikseen. No se siitä.
Ei tässä tämän suurempia tänään. Tuskin huomennakaan. Annetaan sen elämän hymyillä.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Matkalla
Ylläksen ensilumen kisoista ei sitten lopulta jäänyt käteen voittoa, ei edes sitä ylivoimaista. Tiedän että joissain piireissä naureskellaan nyt tyytyväisinä, ehkä jopa vahingoniloisina, ja ollaan tyytyväisiä siitä, että tuon paremmin en pärjännyt. Se heille suotakoon.
Lauantain keskimatkalla vauhti oli alusta alkaen ihan kohdillaan mutta suunnistus tökki jonkin verran. Neloselle tein huonon reitinvalinnan (ja missasin myös ratkaisevan suoran oion) ja takkiin tuli oikein urakalla, liki minuutti. No Stafulle jäin vain viisi sekkaa, joten kisa ei ratkennut siihen. Kutoselle tein oikein virheen kun missasin yhden uran. Se maksoi puoli minsaa. Yhdennellätoista rastilla missasin niin ikään uran ja kuvittelin kääntyneeni väärin. No en ollut. Tämäkin maksoi kokolailla minuutin. Siinä samassa Stafu kuittasi ohi ja sekös söi miestä. Lopussa vielä napsautin suksen poikki ja sain näin aihetta paiskoa välineitäni maalissa. Kouraan jäi 11.tila ja olin kuudes suomalaisista.
Sunnuntaihin mentiinkin sitten normaaliin tapaan kostoa vannoen. Ohjelmassa oli valitettavan lyhyt normimatka. Ykköselle sujuttelin varoen ja jäin huomattavasti. Tämän jälkeen paransin menoani kohtuudella. Kolmoselle sorvasin jopa kisan ainoan pohja-aikani. No vitoselle sitten tasoittelin menoa ottamalla 40sek pataan missaamalla jälleen uran. Tämän jälkeen kisa eteni kohtuudella, joskin suunnistus oli turhan tökkivää. Vasta toiseksi viimeiseltä onnistuin lähtemään väärään suuntaan, kun en kartastani saanut riittävän hyvin selvää. Meinasi paniikki iskeä, kun liman alta ei uraa kartasta löytynytkään. Se maksoi puolisen minsaa ja periaatteessa yhden sijan, joskin KeskinarkausMasa teki saman virheen. Näin ollen plusmiinus nolla tuossa kamppailussa. Sija oli 6. ja kotimaisista viides.
Mikä sitten kisoissa oikein oli pielessä? Miehen piti olla kunnossa ja niin olenkin. Meno ei toki ollut yhtä herkkää kuin viime vuonna tähän aikaan mutta suksi kyllä liikkuu vähintään samaa vauhtia, ehkä kovempaakin. Kaiken lisäksi tiesin, ettei siellä muutkaan ole lentoon lähteneet vaan kulkevat edelleen maita myöten. Kaikki oli sinällään kohdallaan. Paitsi se suunnistusvarmuus. Virheitä tuli liikaa ja meno oli koko ajan liian tökkivää. Urastolla ei paljoa ole päässyt vetämään mutta sekin on sama kaikille.
Nopealla analyysillä voisin väittää syyksi sitä, että nyt minulla ei ollut niin kovia panoksia pärjätä kuin viimeksi. Silloin oli riittävän iso henkinen pakko tehdä sellaiset tulokset, jotka riittävät. Olin henkisesti paremmin valmstautunut. Miksi sitten en nyt ollut? Tottakai tavoitteeni oli pärjätä mutta ehkä enemmänkin tiesin vetäväni perussuorituksilla nyt taululle heilahtaneita tuloksia. En liiemmin yrittänytkään vetää liiaksi riskillä. Ehkä olisi pitänyt.
Kausisuunnitelmani mukaisesti olen kuitenkin tällä hetkellä kunnossa ja olen jo jonkinmoisia tuloksiakin saanut aikaiseksi. Voin siis levollisin mielin suunnata Imatran kautta Ski-O Tourille ja sitä kautta EM-kisoihin. MM-kisat odottavat sitten vielä keväällä vuoroaan mutta sinne on vielä aikaa. Tammikuun puolivälissä ollaan sen suhteen viisaampia. Silloin on jo nähtävissä se kestääkö kroppa kauden rasitukset kevääseen asti. Jos ei kestä, niin turha sinne MM-kisoihin on puolikuntoisena lähteä. Tuloksia tehdään vain huippukuntoisena.
Kisojen jälkeen vedettiin sitten leiriä. Tavallisesta ohjelmasta poiketen urastolla tuli käytettyä aikaa hieman enemmän. Se näkyy sitten tästä eteenpäin myös tuloksissa. Oma fyysinen vire myös parani leirin ja kovempien harjoitusten myötä, joten tiedän kropan reagoivan toivotulla tavalla tiettyihin ärsykkeisiin. Fyysisen vireen paraneminen ilmeni ehkä parhaiten leirin viimeisessä tehoreenissä, parisprintissä. Tuossa timanttisen kovin perhejoukkuein käydyssä kisassa nappasimme Hänen kanssaan voiton Tunis&Tunis kokoonpanon nokan edestä. Voi sitä mehustelun määrää!
Viikko huipentui sitten Rovaniemellä Ponnen leirintyngän muodossa. Tai lähinnä nuo oli kokoontumisajot... Itse tosin tutustuin Uusmäen kämpän lisäksi ainoastaan paikalliseen tykkibaanaan vajaan viiden tunnin edestä. Tuli riittävän tutuksi.
Eihän siinä sitten. Tänään muuten kulki. Vedin 8*1km mäkeen, pakkasta oli reippaasti mutta se kapula liukui!
Lauantain keskimatkalla vauhti oli alusta alkaen ihan kohdillaan mutta suunnistus tökki jonkin verran. Neloselle tein huonon reitinvalinnan (ja missasin myös ratkaisevan suoran oion) ja takkiin tuli oikein urakalla, liki minuutti. No Stafulle jäin vain viisi sekkaa, joten kisa ei ratkennut siihen. Kutoselle tein oikein virheen kun missasin yhden uran. Se maksoi puoli minsaa. Yhdennellätoista rastilla missasin niin ikään uran ja kuvittelin kääntyneeni väärin. No en ollut. Tämäkin maksoi kokolailla minuutin. Siinä samassa Stafu kuittasi ohi ja sekös söi miestä. Lopussa vielä napsautin suksen poikki ja sain näin aihetta paiskoa välineitäni maalissa. Kouraan jäi 11.tila ja olin kuudes suomalaisista.
Sunnuntaihin mentiinkin sitten normaaliin tapaan kostoa vannoen. Ohjelmassa oli valitettavan lyhyt normimatka. Ykköselle sujuttelin varoen ja jäin huomattavasti. Tämän jälkeen paransin menoani kohtuudella. Kolmoselle sorvasin jopa kisan ainoan pohja-aikani. No vitoselle sitten tasoittelin menoa ottamalla 40sek pataan missaamalla jälleen uran. Tämän jälkeen kisa eteni kohtuudella, joskin suunnistus oli turhan tökkivää. Vasta toiseksi viimeiseltä onnistuin lähtemään väärään suuntaan, kun en kartastani saanut riittävän hyvin selvää. Meinasi paniikki iskeä, kun liman alta ei uraa kartasta löytynytkään. Se maksoi puolisen minsaa ja periaatteessa yhden sijan, joskin KeskinarkausMasa teki saman virheen. Näin ollen plusmiinus nolla tuossa kamppailussa. Sija oli 6. ja kotimaisista viides.
Mikä sitten kisoissa oikein oli pielessä? Miehen piti olla kunnossa ja niin olenkin. Meno ei toki ollut yhtä herkkää kuin viime vuonna tähän aikaan mutta suksi kyllä liikkuu vähintään samaa vauhtia, ehkä kovempaakin. Kaiken lisäksi tiesin, ettei siellä muutkaan ole lentoon lähteneet vaan kulkevat edelleen maita myöten. Kaikki oli sinällään kohdallaan. Paitsi se suunnistusvarmuus. Virheitä tuli liikaa ja meno oli koko ajan liian tökkivää. Urastolla ei paljoa ole päässyt vetämään mutta sekin on sama kaikille.
Nopealla analyysillä voisin väittää syyksi sitä, että nyt minulla ei ollut niin kovia panoksia pärjätä kuin viimeksi. Silloin oli riittävän iso henkinen pakko tehdä sellaiset tulokset, jotka riittävät. Olin henkisesti paremmin valmstautunut. Miksi sitten en nyt ollut? Tottakai tavoitteeni oli pärjätä mutta ehkä enemmänkin tiesin vetäväni perussuorituksilla nyt taululle heilahtaneita tuloksia. En liiemmin yrittänytkään vetää liiaksi riskillä. Ehkä olisi pitänyt.
Kausisuunnitelmani mukaisesti olen kuitenkin tällä hetkellä kunnossa ja olen jo jonkinmoisia tuloksiakin saanut aikaiseksi. Voin siis levollisin mielin suunnata Imatran kautta Ski-O Tourille ja sitä kautta EM-kisoihin. MM-kisat odottavat sitten vielä keväällä vuoroaan mutta sinne on vielä aikaa. Tammikuun puolivälissä ollaan sen suhteen viisaampia. Silloin on jo nähtävissä se kestääkö kroppa kauden rasitukset kevääseen asti. Jos ei kestä, niin turha sinne MM-kisoihin on puolikuntoisena lähteä. Tuloksia tehdään vain huippukuntoisena.
Kisojen jälkeen vedettiin sitten leiriä. Tavallisesta ohjelmasta poiketen urastolla tuli käytettyä aikaa hieman enemmän. Se näkyy sitten tästä eteenpäin myös tuloksissa. Oma fyysinen vire myös parani leirin ja kovempien harjoitusten myötä, joten tiedän kropan reagoivan toivotulla tavalla tiettyihin ärsykkeisiin. Fyysisen vireen paraneminen ilmeni ehkä parhaiten leirin viimeisessä tehoreenissä, parisprintissä. Tuossa timanttisen kovin perhejoukkuein käydyssä kisassa nappasimme Hänen kanssaan voiton Tunis&Tunis kokoonpanon nokan edestä. Voi sitä mehustelun määrää!
Viikko huipentui sitten Rovaniemellä Ponnen leirintyngän muodossa. Tai lähinnä nuo oli kokoontumisajot... Itse tosin tutustuin Uusmäen kämpän lisäksi ainoastaan paikalliseen tykkibaanaan vajaan viiden tunnin edestä. Tuli riittävän tutuksi.
Eihän siinä sitten. Tänään muuten kulki. Vedin 8*1km mäkeen, pakkasta oli reippaasti mutta se kapula liukui!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
