Mustia pisteitä

Nyt pureudutaan ihan pikaisesti tämän hetken kuntoon ennen kauden ensimmäistä (tykki)lumille suuntaava leiriä. Siis Vuokatin leiriä, joka alkaa tuossa sunnuntaina.

PV:n partion ja Joensuun reissun jälkeen ohjelmassa on ollut hieman kevyempi jakso noin niinkuin määrällisesti. Tehojakin on ollut ohjelmassa vain pari/viikko ja sama ralli jatkuu kuluvan viikon loppuun asti. Vuokatissa tehottaminen aloitetaan vasta ensi viikolla ja niitä vedetään säästellen. Onhan tässä kevääseen vielä aikaa. Harjoituksellisesti on jatkettu täysin talvea palvelevin harjoituksin, jos kohta lajinomaisuus onkin jo nostettu kissan tapaan pöydälle.

Sauvarinteessä olen vieraillut kahdesti kuluneiden päivien aikana ja kiskonut siihen vielä yhden sj-suunnistuksen kaupan päälle. Lisäksi iskuryhmämme on rullahiihtäen pistellyt tulevaa valtatietä illan hämyssä ja käynyt putkessakin. Parisprintti on jälleen asetettu tähtäimeen!

Riihivuoressa jäi ennätykset tekemättä mutta kokonaisuutena arvioisin menon olleen siellä viime viikolla kohtuullisen hyvää. Tämän viikon sauvarinteen kiskaisin eilen Sarvivuoressa legendaarisessa Öljymäessä, nousussa joka ei koskaan petä saati sitten armahda. Uudistetulla reitillä en muistaakseni ole aiemmin sauvarinnettä vetänyt, joten neitsytmatkalla oltiin. Alkuperäisellä, kokonaiset 50m pidemmällä, reitillä olin aina juosten selvästi nopeampi. Tuolloin aikaeroa sauvarinnenousuihin mitattiin suurinpiirtein 20sek/nousu. Eilen kaikki oli toisin.

Ohjelmaan kirjattiin hieman ennen lähtöä kahdeksasta kymmeneen nousuun. Yleensä tämä meinaa sitä, että kahdeksannen nousun jälkeen en enää kykene jatkamaan. Niin ajattelin nytkin. Iloisin mielin lähdin siis matkaan kohti tajunnan sumentavaa koettelemusta. Alkuverryttelyn aikana törmäsin Muuramen yläasteen aikaiseen liikunnanopettajaani Käyhköön ja tervehdin kuten yleensäkin. Muistelin törmänneeni häneen aiemminkin Öljymäen nurkilla.
Näin vanhemmiten olen sen verran viisastunut, että harjoituksissa pyrin alkuvauhdin kanssa jopa pelaamaan varman päälle, jolloin harjoitukset saattaa kyetä vetämään läpi. Niin se oli tälläkin kertaa. Ensimmäisessä nousussa kello pysähtyi aikaan 2.29, joka oli ainoastaan sekunnin tavoiteaikaa parempi. Kolmannella vedolla mopo karkaa sitten jo käsistä ja 2.24 on tosiasia. Todellisuuden tunnustaminen on lähellä jo seuraavassa vedossa, ajattelen että tähän se päättyy. Mutta vedenjakajan, eli viidennen vedon jälkeen meno tuntuukin vain paranevan, kun yleensä tuossa vaiheessa seinä alkaa olemaan jo naamassa kiinni. Kahdeksannessa vedossa on jo laitettava kaikki likoon. Kellossa lukeva 2.22 tuntuu hyvältä, varsinkin verrattaessa kesän juosten vedettyihin 2.18-noteerauksiin. Yhdeksännessä vedossa maailma näyttää jo mustalta mutta jatkan silti. Kymmenes veto tuottaa samaisen 2.22-ajan, johon mustien pisteiden keskeltä olen jollain kierolla tavalla jopa tyytyväinen.

Elämäni kunnossa siis jälleen. Mutta kuten arvata saattaa, täytyy tuloksiin suhtautua suurella epäilyksellä. Kellomies saattaa aina olla jonkinverran puolueellinen ja kymmenykset kääntyä mihin päin vaan. Myöskään minkäänlaista todellista vertailupohjaa ajoilla tai suoritteilla ei ole. Harjoitustuloksista yltiöpositiivisia signaaleja etsivänä ikuisena huippukunnon putkahtamiseen uskovana urheilijana minulla on tapana uskotella itselleni, ja ehkä samalla myös muille, olevani edes jonkimoisessa kunnossa, vaikka monttua olisikin kaivettu jo kuukausia. Tästäkin huolimatta sanon olevani selvästi paremmassa kunnossa kuin viime vuonna tähän aikaan. Sellaisessa kunnossa joka riittää.

Jepjep. Se olis Vuokattia sitten sunnuntaina. Tähdet ja kaikki. Sitä odotan kuin kuuta nousevaa. Olen odottanut jo viikkoja.