Reissusta kokolailla kaiken tarpeellisen on jo Tinke ehtinyt vuodattamaan. En nyt tiedä kannattaako käydä kisaa itse sen enempi ruotimaan. Teen sen silti.
Kairojen HC-nimisen joukkueemme jäsenistöön kuuluivat Tinke (Pellon oma Tom Boonen), sprinttitykki Emppu ja allekirjoittanut. Vastassa oli kylmäverisiä raakalaisia, kuten Sepi Mäkinen, joten odotettavissa oli kovaa kamppailua. Tavoitteeksi oli joskus talvella taidettu asettaa voitto, joten mitenkään harrastelemaan ei oltu lähdössä.
Se voitto muuten voitiin hyvästellä kokolailla heti reitin selvittyä, sillä meitä suosivia lajeja, kuten juoksua ja suunnistusta, ei ohjelmassa ollut riittävästi. Eikä ne ensimmäiset melontametrit tällä vuosituhannella mitenkään lennokkaita olleet, joten ero keulaan alkoi kasvaa. Maastopyöräkään ei kulkenut ammattilaisten malliin eikä tuo gibbonilla kävely tosiaan ollut omaa vahvuusaluettani, jos nyt ei ollut sinne nousukaan. Maastopyöräosuudella meinasi levyjarrut sulaa, kun puoteltiin Oloksen huipulta alas. Vauhtia oli ilmeisesti riittävästi. Tunturijuoksun alkaessa oltiin vaatimattomat kaksi tuntia keulaa perässä. Tuo juoksuosuus oli meiltä parasta antia koko kilpailun aikana. Osuuden helmiin kuuluivat rasvausoperaatiot ja varmat rastinotot, jotka olivat mallia: ei tuo oo meidän lippu mutta leimataan nyt varmuuden vuoksi. Muutamaa sataa metriä myöhemmin naureskeltiin, että kannatti leimata. Juoksun kruunasi uinti kylmässä lähdepohjaisessa tunturijärvessä. Ei ollu krampit kaukana.
Toinen melonta sujui hiukan paremmin kuin ensimmäinen, ei tosin silti kovin vauhdikkaasti. Lähinnä vaaratilanteita oli vähemmän. Tosin puolivaloilla ajellessa sekin tuntui olevan riittävästi. Luultavasti olisi ollut paras ratkaisu jäädä jo tässä vaiheessa matkaa pitämään seuraa Lumikomeetoille. Rullaluistelussa meinasin nukahtaa pystyyn, kun ei matkalle sattunut edes virkistäviä itsemurha-alamäkiä. Tästä päätellen kisa ei tulisi päättymään hyvin, sillä pyrän selässä odotti vielä 111km taival.
No sitä fillarointia ei koskaan vedetty kokonaisuudessaan. Vauhti oli heikkoa koko ajan eikä nousuissa nähty vetomiehenä Íñigo Cuestaa. Ei kyllä ketään muutakaan. Saattoi olla hyväjättäessämme loput rastit kiertämättä, sillä voi olla, että sille tielle oltaisiin jääty ja saatu kuulla papin suusta ne aamenet. Mielet mustina ajeltiin hiljaksiin kohti Jeristä.
No sellainen pettymys se. Näihin on jo onneksi tottunut. Mutta Tinken tavoin taidan kokeilla joskus uudestaan. Matkamuistot on kolhittua polvea ja heräteostoksena (hyväksyttävänä sellaisena) hankittua Jenni Vartiaisen uusinta albumia lukuunottamatta vähissä.
Seuraava pätkä käsitteleekin sitten MM-valintoja. Niistä on keskusteltu Snetin pesupaikalla asti oikein kiitettävästi. Näytti vielä omienkin vuodatusten linkki sinne päätyneen, joten lienee syytä arvostella valintojen epäoikeudenmukaisuutta. Tietysti porukkaa on hiertänyt OMan ja Airilan valinnat mutta pääasia on ollut V7:n jääminen kisakoneesta. Jotakuta vatussia vielä ketutti oikein olan takaa kun Taanila avautui blogissaan noista valinnoista.
Huomio kiinnittyy kahteen asiaan:
1. Salmi on korostanut kv-näyttöjen tärkeyttä
2. Kähäri puhuu avoimuudesta ja uudistumisesta
Kun Vesa Taanila sitten hankkii sitä kansainvälistä menestystä ja sijoittuu siinä sivussa sprintissä Suomen katsastus- ja arvokilpailuissa aina kolmen joukkoon, niin palkintona on joukkueesta putoaminen. KV-näytöillä ei ole mitään merkitystä.
Valinnat tehdään edelleen jotenkin ihmeellisesti kähmien. Valintaperusteissa oli ykkösenä kv-menestys, kakkosena menestys katsastuskilpailuissa ja lopuksi valintaryhmän näkemys. Tarkemmin en tiedä mutta epäilin Veskulla olevan varman lipun, sillä siihen malliin oli suunnitelma (kuulopuheiden perusteella) vetää sprinttiä koko kesä. Viimehetkellä vedetään liinat kiinni ja valitaan siten, että saadaan haluttu joukkue matkaan. Valinnoissa painaa vahvasti nk. pärstäkerroinvakio. Uudistumisesta ja avoimuudesta ei tietoakaan, mieleen tulee lähinnä itänaapurin toiminta.
Että näin. Ei voi kun sanoa, että en hyväksyisi itsekään noita valintoja.
