tiistai 2. helmikuuta 2010

Suomen Mestari

Henkilökohtainen Suomen Mestaruus. Yksi niistä suurista unelmista, joiden toteutumiseen en aina edes itse jaksanut uskoa, on nyt totta. Kaikki se tehty työ, kaikki ne hikipisarat, kaikki se harjoittelun aiheuttama tuska ja kipu jota on tullut kestettyä, kaikki se on kannattanut. Ilman sitä en olisi koskaan tuota unelmaani saavuttanut, yhtä niistä suurista.

Lauantaina käytiin SM-sprintti. Aamulla oli ohjelmassa karsinnat ja iltapäivällä finaalit. Venäjän pettymysten jälkeen olin kääntänyt katseeni tiukasti kohti noita startteja. Molemmista lähtisin hakemaan voittoa. Perinteiset kuuden sakkiin sijoittumistavoitteet heitin roskakoriin käytyäni Hessun kanssa pientä keskustelua cupin kisojen jälkeen. Ohjeistus oli lähteä tavoittelemaan voittoa. Vetää rohkeasti vain ja ainoastaan voitosta. Ehkä olisin tehnyt niin joka tapauksessa. Ehkä en.

Kisaviikolla tikki tuntui hyvältä ja Kääkön jäljiltä suoritusvarmuus tuntui olevan kohdallaan. Oli se tunne, että voin tehdä kisoissa mitä haluan. Keskiviikkona vedin 2*2,7km vetoloiset Sarvivuoressa raskaalla baanalla. Tuntui kevyeltä. Vaikka löi tosissaan, niin ei hapottanut. Olin valmis.

Karsinnassa varsinkin alkumatka vedettiin varsin vähälumisilla urilla. Varovainen alku maksoi samalla mahdollisuudet karsinnan voittoon. Kulku oli kuitenkin kohdillaan ja siitä olin erittäin tyytyväinen. Hiihdossa oli edelleen sitä vaadittavaa helppoutta. Starttien välissä sitten kiskottiin välikahvit. Samalla sain hieman venyteltyä jalkoja, joihin tuntui kertyneen happoa. Näillä eväillä mentiinkin sitten kohti finaaleja, joista piti tuleman varsin hiihtovoittoiset.

Ja varsin hiihtovoittoiset niistä tuli. Ja sehän sopii meikäläiselle kuin nenä päähän, jos kohta tuo nenä ei kovin hyvin omaan päähän sovikaan. Verryttelyt aloiteltiin hyvissä ajoin, jotta timosivillmäiset neljänkymmenenminuutin alkuverryttelyt olisivat mahdolliset. Suksiakin testasin. Ainoat mukana olleet oranssikantiset tuntuivat hyviltä mutta aamun jälkeen kieltämättä hirvitti niiden kohtalo maastossa. Onneksi kokeilin kuitenkin vielä aiemminkin hyväksi todetun pikkupakkasen punakantisen rossarin. Nimittäin jos oranssikantisella olin jättänyt Kiiskisen merkin taakseni sanoin "tämän verran mitaliin", niin tuo maaginen punakantinen vei metritolkulla pidemmälle. Tiesin olevani valmis siihen odottamaani kultajahtiin. Starttipaikalle menin hyvissä ajoin ja bongasinkin ampumaradan reunalla kulkevat kilpailijat. Kartan nähdessäni tiesin penkan reunalla olevan oion, sillä urat eivät siitä kulkeneet. Kisakartan saadessani saatoinkin tehdä reitinvalinnan tuollekin välille jo etukäteen. Kannustusten saattelemana ammuin matkaan.

Reitinvalinnat avautuivat ja oiot hahmottuivat minulle helposti, vaikka laikka heilui punaisella koko ajan. Kolmosen pitkällä hiihtovälillä löin kaikkeni nousuun, vain jotta liki laskisin rastille vievän risteyksen ohi. Nopea kurvaus johti kuitenkin suoraan lipulle. Vitoselle kiersin baanaa ja päätin samalla nousta toiseen kertaan huipun yli. Se tiesi noin kymmenen prosentin nousua puolen kilometrin ajan. Loikattavaa tuli. Tiesin tämän sopivan sprinttimaajoukkueen miehille, oltiin muuten välin 1&2. Lopussa vielä muistin luottaa oikoon. Jotain rutinoita siinä meinasi suksista lähteä. Lopussa saikin sitten lyödä oikein kunnolla. Viimeisen rastin jälkeen kuulin Saastamoisen Kartsan kuulutuksessa alati nopeutuvan sanojen tulvan ja aistin volyymin samalla nousevan. Huutoa kuului suoran varreltakin ja löin tuohon viimeiseen vetoon varmasti kaiken mitä koneesta oli otettavissa. Juuri niinkuin pitikin. Annoin tuolle suoritukselle kaikkeni.

Maalissa sain selvää sanoista ylivoimainen ja kärki. Yhdistin nämä ja huusin. Todella kovaa. Nostin kädet ylös. Tiesin sen olevan nyt niin lähellä. Saatoin huutaa ehkä toisen ja kolmannenkin kerran. Vähintään yhtä kovaa. Jonkin aikaa menee ja siihen maliin alkaa tapahtumaan, että tiedän voittaneeni. Jouko tulee onnittelemaan. Halataan. Tulee aikalailla sydämestä. Varmistan vielä Stafulta miten kävi: Jaettu voitto!

Oli aika erikoinen fiilis itselle kun porukkaa kertyy kuvaamaan ja kyselemään kommentteja kisasta. Ei oo Häkkisen pojalle ihan jokapäiväistä. Puhun suuni puhtaaksi. Valinnoista, kisasta ja näyttöhaluista. En ymmärrä miksi en niin tekisi. Uskon, että mulla on siihen varaa tällä kertaa. Ei liene kenelläkään siihen mitään nokan koputtamista. Asiat meni niin, että se itseäni risoi. Valitettavasti se ei ihan niin räväkkänä päätynyt lehtiin asti. Koetan saada varusteet pysymään käsissä, jotta päätyisivät kuviin. Mietin vaan, miten se voikaan näyttää noilla hiihtotähdilla niin helpolta. Jos ei muuta niin sauvat, tai ainakin KV+ merkin saan telineen avulla pidettyä esillä. Niitähän saa Fortesportista! Matkalla dopingtestiin tulee otettua vastaan aika monet onnittelut. Hetken se voikin tuntua niin hyvältä.

Mutta kuten aiemmin totesin, olisi suoritusvarmuuden kestettävä lauantain sprinttivoiton jälkeen vielä sunnuntain viestikin. Siihen starttasimme Joglin kanssa haastajina. Mutta mitalit mielessä. Hajonnat oli niin isoja, että oikeastaan minkäänlaista kuvaa kisan kulusta ei meinannut saada, ainakaan jos meinasi itse kisailla ja keskittyä omaan tekemiseensä. Kolmen osuuden jälkeen oltiin kolmannella tilalla. Maastoon toki pääsin neljäntenä mutta Hiisirasti oli jo hylätty aiemmin. En tosin sitä tiennyt. Lähdin siis kamppailemaan siitä mitalista. Ihmettelin vaan, miksei Kartsa noteerannut millään tavalla tuota hiisin porukkaa. Ja olisinhan minä sen kamppailun ryssinyt. Paketti hajos kuin ne jokisen eväät. Kokeilin omaa valintaa, joka perustui poikkeuksellisesti reiluihin oikoihin ja suuren riskinottoon alamäessä. Olin täysin varma sen olevan nopein. Ja tukkaan tuli sellaiset 30sekkaa! Sitä on vaikee hiihtää enää kiinni reilulla kilsalla. Enkä siinä onnistunutkaan. Ihmettelin vaan maaliin tullessa miksi hahkuttavat sitä mitalia. Mutta mitali sieltä tuli. Pronssinen sellainen. Se on suurten tunteiden mitali. Lopulta jopa kokolailla yhtä suurten tunteiden kuin tuo henkilökohtainen. Siinä päättyi samalla kymmenen vuoden ajanjakso siitä, kun voitimme Joukon ja Laurin kanssa H16-sarjan viestikultaa Nurmeksessa keväällä 2000. Nyt olimme molemmat tehneet paluun kasvattajaseuraamme YNYyn. Ja nostaneet seuran samalla valtakunnan eliittiin myös miesten sarjassa.

Maanantaina tulee puhelu. Kysytään valmiutta EM-areenoille. Ilmoitan olevani valmis. Aloitan virittelyt tässä mitalikahvien ja onnittelujen vastaanottamisen välimaastossa.

Kylläpä kaikkia hymyilyttää.

Ei kommentteja: