Kello soi. Latu odottaa ja ladulla nautinnollinen tuska. Tässä vaiheessa päivää Lehdokintiellä pelätään kuolemaa. Pikaisen aamupalan jälkeen voitelemaan suksia. Laitan oikein mutafluorit pohjaan, onhan tänään juhlapäivä: tehoharjoitus!
Pikkunäppäilyt ja auto kohti Laajavuorta. Tykit jauhaa mutta latu on ajamatta ja loska paistaa mustana. Käännän nokan kohti Saarijärveä. Vain huomatakseni piakkoin monojen olevan edelleen takan reunalla Muuramessa... Perisuomalaisten kirosanojen jälkeen nokka ympäri.
Kotona saan kuitenkin luvan uuteen yritykseen ja nokka uudestaan kohti pohjoista.
Tunnustelen oloani, saattais vaikka lupailla jotain... Perillä Kusiaismäen baana näyttää houkuttelevalta. Tai siis ainakin siinä on lunta!
Verryttelyssä sykkeet huutavat punaisella ja vauhdin laskukaan ei auta asiaan. No näillä mennään mitä on annettu. Päätän aloittaa 3*10 min kisavauhtiseni. Samaan aikaan Lehdokintiellä toivotaan kuolemaa.
Rauhallinen startti lienee avainasemassa näissä harjoituksissa. Tästä syystä lyönkin kaiken likoon ensimmäisen minuutin aikana. Ensimmäisen kympin täyttyessä uhkun vahvaa oloa.
Kello käy ja aloitan toisen. Vauhti kiihtyy hieman, ei toki liikoja. Happo tuntuu. Ja minä nautin. Toinen kymppi täyttyy mutta olotila ei helpotu, ei edes palautuksessa. Harjoitus tuskin tulee enää tarttumaan. Tästä tietoisena päätän aloittaa kolmannen vetoni.
Tiedän että nyt mitataan miestä. Vauhti kasvaa alkuun mukavasti. Homma etenee kuin elokuvissa ja hapot tuntuvat entistä enemmän. Lisään tuskaani lyömällä kovempaa. Viisari vilkkuu punaisella. Liike lisääntyy, vauhti pysyy. Laskeskelen että loppuvedolla on aina mahdollisuuksia parantaa... Kello vaan kiristää vauhtiaan, mies ei. Tummun mutta säilytän säälittävän tasoni. Happo hivelee reisiä ja käsiä, aamupala ruokatorveani. Nauttiessani viimeisistä hetkistä Lehdokintiellä pelätään ettei kuolo korjaakaan. Loppuverryttelyt piinaavat mieltäni mutta kierrän säntillisesti rinkiä. Kello käy. Onneksi.
Autoon istahtaessani katsastan kännykkää. Ystäväni Jogl näyttää soittaneen. Viestiäkin on pukannut: "Jokainen askel tuntuu kuin pommi räjähtäis aivoissa, naapurin oven ääni vaikuttaa lähinnä vihollistykistön lähtölaukaukselta. Nyt jos koskaan tuntee elävänsä." Tuskin siellä vahvemminkaan olis voitu vetää.
Puhelin soi. Sama mies soittelee: "Tarttisin kuskia." Katselen ulkona viuhuvaa tuulta ja lumisadetta. Pyöräily tuskin tekee terää tuolle veijarille juuri nyt. Ilmoitan tulevani käymään.
Lehdokintiellä oven avaa sanoisinko kaamean näköinen ilmestys. Inssityö näyttää tehneen tehtävänsä. Tai ehkä sen "juhlistaminen". Onneksi Veeti ja Viivi eivät ole tätä näkemässä.
Näin tänään. 3*10min settissäni taitoin mukavat neljäkilometriset jokaisella rykäisyllä. Aina ei suksi tule näin kulkemaan. Jos kuitenkin ehkä vielä ensi viikolla. Näillä näytöillä Kangasniemen sprinttiviestissä tarinan tehokaksikkomme tulee viemään kaikkia.
OMa hei! Kattellaan, kattellaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti