tiistai 23. helmikuuta 2010

Maajoukkueen lakkoillessa joudutaan viesti hiihtämään esimiesvoimin





Lakkoilun lisäksi ohjelmassa oli mm. korkeakulttuuria


ja korkeakultturia.




Ehkä minäkin sitten kymmenen vuoden päästä.


Kotimatka koitti aikanaan.



Ja vaikkei sitä uskoisikaan, niin myös oman tunnelini päässä taitaa näkyä valoa. En tiiä vielä ihan varmaan mutta näin todella saattaa olla.



Ei muuta tällä kertaa. Viikonloppuna käyn hakemassa huopatöppöset Jämsästä kotiin. Sen jälkeen olen voittanut kaiken mahdollisen.

tiistai 16. helmikuuta 2010

EM-sprintistä EM-viestin kautta EM-kotimatkalle

EM-sprintti oli jokseenkin mitäänsanomaton. Oma menestys oli heikkoa ja kisa oli kokonaisuudessaan melkoisen huono. Rata oli surkea ja olosuhteet kurjat. Kurjat siksi, että noissa lumiolosuhteissa ei kannattanut valmiiksi hiihdetyltä uralta poiketa. Varsinkin yhtä ränniä tasatyöntäen kuljettasessa ja kokoajan leimattaessa idea vauhdikkaasta, nopeita reitinvalintoja vaativasta sekä fyysisesti ja teknisesti vaativasta sprintistä "hieman" katosi. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että oma suoritus ei ollut sitä mitä hain. Aggressiivista otetta en saanut ajettua sisään. Fyysisellä puolellakin oli ilmeisesti pientä valjuutta. Tosin ei sillä leimausradalla paljoa fysiikkaa koeteltu. Sija 21. Cupissa ja 20. Em-skabassa. Erot on vaan aika pieniä.

Ja sitten viestiin. Suomen 2-joukkue, The Twin Brothers ja minä, oli lopulta 6. Sveitsin Spoerryn sentään nyljin loppuratkaisussa. Eipä paljoa lämmittänyt sekään. Ei ollut nimittäin kovin hohdokas suoritus. Selittelyt ei auta tässäkään. Miehestä se oli kiinni.

Ja ettei vanhat tulokset jäisi epävarmoiksi, niin protestien jälkeen sijat ovat:
middle 12. (EM, MC 13.)
long 7. (EM ja MC)

Tässä kisojen ja kotimatkan välissä oli vielä banketti. Tulokset jäi vielä vähän epävarmoiksi. Stafu lienee ainakin kärkikolmikossa. Oisinko itte jonnekin sijoille 10-15 yltänyt? Vaikee sanoo. Tuskin ainakaan kovin paljoa paremmin. Saattoi mennä heikomminkin. Tai sitten paremmin.

Kotimatka oli pitkä ja Helsingin päässä olikin kiva huomata kamojen jääneen matkalle. Onneksi sentän sukset kulkeutuivat perille. Tänään sitten aamulla heilahti laukku kotiovelle. Luultavasti siellä oli kaikki mukana. Selvinnee tässä piakkoin.

Eipä tässä varmaan mitään muuta. Jotain kuvia vois reissusta kasailla näytille. Jos ei muuta, niin ainakin jotain legendaarista materiaalia saattaa olla tarjolla. Ja viikonloppuna sitten Jäppilään hisuttelemaan.

"Here comes Petri Kiiskinen and now we are waiting for Pasi Kiiskinen, the twin brother!" Muistkaa tossa sitten se kaamea vedätys.

torstai 11. helmikuuta 2010

EM-pitkä

Suurten tunteiden miehen on jälleen aika vuodattaa syviä tuntojaan kaiken kansan luettavaksi. Tänään nimittäin kisailtiin EM-kisoissa pitkämatka. Tulokset ovat tällä hetkellä hieman epävarmat ja odottavat vielä juryn huomista kokousta. Tulokset löytyvät kuitenkin täältä. Nyt tämänhetkiset ja huomenna ehkä jo lopulliset.

Ennakkoon kisasta lupailtiin 95min mittaista mutta ennen starttia kuuluteltiin navakan tuulen johtavan noin viiden minuutin lisäykseen kisan kestossa. No sinnepäin joo. Matkaa oli tarjolla semmoiset vajaa 25km raskaassa maastossa. Nousua piti kertymän 825m. Keli oli lähtiessä jo liki nollassa ja satanut uusi lumi sekä tuisku olivat aiheuttaneet urien kokolailla täydellisen umputumisen aukeilla alueilla. Ja niitähän täällä Romaniassa piisaa hiukka enempi kuin tuolla kotoisessa Keski-Suomessa.

Yhteislähdön pamahdettua päästiin liikkeelle. Ja hyvinhän se lähti kun joku vatussi ajeli sukille tuossa muutaman kymmenen metrin jälkeen ja olin sitten selälläni siellä muiden jaloissa. Varusteet ehjinä. Sekä vallankumoukselliset KV+ sauvat että rossarin kapulat. Pikaisesti ylös ja letkan perään. Ykköselle valitsin onneksi sen reitin, mihin oli vähiten yrittäjiä. Ja syykin selvisi aika nopeasti. Oli nimittäin niityllä aika paljon lunta. Lumessakahlaajat oli sitten homman nimi. Jossain siinä alussa onnistuin myös aukomaan vasemman säären oikein kunnolla ja samassa aukesi monokin. Oli aika lumentäyteinen sen jälkeen. Ei kuitenkaan tullut katastrofia vaan aika hyvälle paikalle pääsin letkaan kahden reitinvalinnan yhtyessä. Ensimmäinen uusjako tulikin heti kun hajonnat erosivat toisistaan.

Ensimmäinen lenkki meni suurimmalta osin Khrennikovin peesissä tai edellä. Kerran tein erilaisen reitinvalinnan ja juuri kun luulin ryssineeni kisan kiskoessani baanaa notkon pohjalla, niin kuittasinkin kierron tehneen venäläisen. Sai ainakin varmuutta omaan näkemykseen reitinvalinnoista. Kartanvaihdossa sijaluku jossain kahdeksannen tietämillä.

Tokalla lenkillä sitten tummuin aikalailla alkupuolella tuosta Khrennikovin kyydistä ja jäätiin Spoerryn kanssa taivaltamaan raskasta matkaa yhdessä. Siinä sitä nöyrryttiin jyrkällä jo ankalle, kun Eetu kiskoi kuokalla. Tästäkin taistelusta oli kuitenkin vielä tuleman kova ja jopa liki verinen. Toinen kiekka olikin kokonaisuudessaan hyvin vahvasti ulkokurvin oloinen, joten sijoitus romahti. Samoin kävi kannustuksen kartanvaihdossa. Itsellä oli kuitenkin edelleen uskoa hommaan, sillä tiesin viimeisen lenkkini sisäkurviksi. Ei se nyt tietenkään siltä tuntunut, kun alkoi voimat olemaan vähissä.

Kolmannelle ja samalla viimeiselle lenkille vaihdoin myös uutta kapulaa alle. Alun olin pelannut varman päälle kuivemman kelin suksella mutta nyt oli saatava kosteammalla lumella toimivaa rossaria kehiin. Heti alusta kävi selväksi, että tämä suunnitelma myös toimi, sillä sen verta hyvältä tuo nollavitonen tuntui. Kohti väliaikapaikkaa noustiin laskettelurinnettä ja alkoi tunnustamaan siltä, etten tätä leikkiä pitkään enää kestä. Väliaikapaikalta sitten jatkettiin kapuamista vielä kilometrin verran ja lopun pehmoisella umpeen tuiskuttaneella uralla tamppaus näytti luultavasti melkoisen koomiselta. Eteenpäin ei tuntunut pääsevän ja mies oli kokolailla puhki. Onneksi on myös noita alamäkiä... Ja ylämäen jälkeen se lasku yleensä tulee. Niin nytkin. Olihan melkoisen vauhdikas paikka. Hapottavin jaloin tuo kurvailu ei ole aina niitä helpoimpia hommia. Mutta siitäkin selvittiin. Toisin kävi jossain noilla nurkilla OMalle, joka onnistui rikkomaan telineensä kohtalokkain seurauksin.

Yhteiselle muutaman sadan metrin loppulenkille starttasin Spoerryn peesissä mutta jo heti ekaa rastia oltiin koukkimassa, joten jouduin väkisin edelle. Pystyinkin pitämään paikkani viimeiselle rastille tullessa, jonka jälkeen kaveri täräytti sauvan päälle. Tämän iskun vielä kestin mutta loppusuoran 180-asteisen kurvin jälkeen sukille tultiin jälleen. Just siinä kiihdytysvaiheessa, jolloin vauhti pysähtyi kuin seinään. Herrasmiehenä kaveri toki hidasti hieman mutta liikkestä lähtevän on helpompi kiihdyttää. Eikä meikäläinen kyllä ihan mikään paalupete tuossa kirivaiheessa ole, jos nyt en kovin hidaskaan. Joskus on tullut mm. SM-kultaan noustua loppusuoralla... Mutta tukkaan siinä tuli silti.

Tärkeintä tuossa kamppailussa oli kuitenkin se, että kokolailla kaikki otettiin miehestä irti. Juuri niinkuin pitikin. Se vaan ei tänään ollut riittävästi.

Tulosten suhteen oli heti maalissa pientä hämminkiä, Stafun ylivoimaista voittoa ei mikään uhannut mutta lopulta OMa hylättiin väärän leiman takia. Ei sitten karttamuisti riittänyt ja sokkona vetäessä erehtyi väärälle rastille. Köne tuli maaliin kolmantena mutta yhtä leimaa arvotaan yhä. Saapi nähä sitten, kuinka tilanteeseen reagoidaan. Oikeusmurhaa odotellessa.

Oma tulos on sitten oikeumurhan toteutumisesta tai toteutumattomuudesta riippuen joko 6. tai 7. Kokolailla parasta mitä olen koskaan aikaan saanut. Suurten tunteiden miehelle kokolailla suurten tunteiden kisa. Toki olisi hienoa huomiseen palkintojenjakoon päästä osallistumaan mutta en tiedä. Oikein se ei mielestäni silti olisi. Kiritappiokin siinä vielä kirvelee. Tärkeintä oli kuitenkin todistaa itselle ja muille, että mitä tästä kropasta on tällä hetkellä ulosmitattavissa kansainvälisissä arvokisoissa. Tuo tulos on hyvin lähellä sitä. Pikkuisen reilu minuutti mitaliin liki kahden tunnin urakoinnin jälkeen. Kaikki sinne urastolle valutettiin.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

EM-middle

Hiihtosuunnistuksen EM-kisat on nyt sitten polkaistu käyntiin. Samalla alkoi meikäpojan taistelut myös kansainvälisissä arvokilpailuissa. Ensimmäisenä vuorossa oli keskimatka.

Kisavalmistelut vedettiin suhteellisen antaumuksella. Edellisenä iltana sitä viriteltiin SI-brickan kuosiin, eli teippailtiin pikku vahvikkeet ja installoitiin koko komeus hanskaan kiinni. Viritelmän kopiointia välttääkseni en julkaise tuosta komeudesta kuvaa. Nummerot hakaneulottiin trikoisiin kiinni ja numeroliiviäkin soviteltiin. On sitten viimenäkemän ilmeisesti tuo yläkroppa ottanut hiukka lihasta kun meinasi ahdistaa... Satsaus on siis tuottanut tulosta.

Kisa-aamuna bussikuski jätti meidän hotellilta kyytiin pyrkineet komeasti asemalle. No kokolailla sama. Aikalailla sitä asemalle jäänyt olenkin. Jonkin ison herran kovaäänisen puhelun jälkeen sieltä kyyti kuitenkin löytyi ja kisapaikalle tonnin korkeuteen päästiin. Eipähän jäänyt kisa käymättä.

Kisapaikalla sitten suksitestit ja kapulat voiteluporukan huomaan. Verkat kiskottiin, naamat sotkettiin hiilellä ja olin valmis. Onneksi myös voitelumestari Hannu huomasi tämän, sillä vartti ennen pre-starttia oli vielä minun kapula laittamatta. Pikkuvikoja. Uunituoreet voiteet pohjissa sitten pelipaikoille.

Kisa starttasi reippaalla liki 12min välillä. Olin totuttuun tapaan hieman kujalla mutta kuin ihmeen kaupalla sitä reitti löytyi. Ei nimittäin ollu kovasti valittavaa... Tästä eteenpäin sainkin homman sitten hiukka jo näppeihin, eikä suurempia notkahduksia tullut. Pari kertaa harkitsin oikoa mutta onnekseni päätin pelata varman päälle, restipeli kun on luokatonta. Koko ajan oli tunne, että ei mene mihinkään. Ilmeisesti tuo reipas tonnin korkeus tekee sitten olon sellaiseksi. Vaikea sanoa näin yhden kerran otannalla. TV-rastin kohdilla huomioin kameran kääntyvän ja pakkohan sitä oli wassulla puskea tuota loivaa nousua. Toki mieli teki vaihtaa kuokalle jo heti alusta mutta sitä häpeän tunnetta en itselleni olisi antanut anteeksi. Näillä mentiin siis. Loppumatkalla oli tarjolla jo ihan kansaivälisen tason alamäkeä. Siinä olisi pitänyt ottaa isompaa riskiä vauhdinpidossa, jättää yksi pieni kupru tekemättä ja olla vaan yksiselitteisesti nopeampi. Nyt siinä meni ainakin ne mahdollisuudet kymppisakkiin. Lopun tasaisella ja avoimella alueella meno oli myös turhan rauhallista. Enemmän olisi miehestä pitänyt saada irti.

Maaliin tullessa kuulutuksessa kerrottiin, että piikkiin menee. No niin tietysti pitäisikin. Hetken päästä sitä sitten nimi kärjestä katosi ja tulosta taululle odoteltiin ilmeisesti vartin verran. Olin sitten lopulta hävinnyt jokusen sekunnin maalissa ohittamalleni Tsekin miehelle. Nää on näitä suunnistusurheilun tulospalvelun ihmeellisyyksiä.

Lopputuloksena 13.tila. Tulokset tulee tänne. Saattaa tuo sijaluku olla parempikin, lopullisia tuloksia ei ole vielä näkynyt. Maailmancupissa sijaluku on yhden heikompi, kun edelle kiilaa vielä liki uunituore Kazakstanin mies. Sinne kun on helppo vaihtaa, luultavimmin pelkkä ilmoitus riittää edustusoikeuden saamiseen.

Sinällään tulos on toki aivan hyvä. Ainakin siedettävä. Mutta toki se kymppisakki olisi kiinnostanut enemmän kuin paljon. Pienestä se oli tänään kiinni mutta nyt sekunnit kääntyi näin. Eikä ne mitalitkaan olleet aivan mahdottoman kaukana. Pari minsaa. Kiinni kurottavissa oleva ero.
Mutta miehestä ei parempaan ollut, se on vain hyväksyttävä. Pärjätäkseen on vain otettava koneesta irti enemmän. Kaikkensa. Sillä tavalla, niinkuin Köne tänään. Siltikin se voi jäädä todella lähelle. Mutta se on osa tätä maailmaa. Kylmää ja kovaa tulosurheilua mutta samalla niin hienoa ja uskomattomia elämyksiä tarjoavaa elämää.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Maakuntaviestistä EM-kisoihin

63. Keski-Suomen maakuntaviesti kisailtiin tänään nykyisessä Jämsässä, nyt jo edesmenneen Jämsänkosken puolella. Huhdanvuori taisi olla kilpailuareenan nimi.

Itselleni oli tarjolla jo totuttuun tapaan ankkurin paikka ja osuutena 10km V. Vastuksena parasta mahdollista Suomen maan kamaralta, sillä viivalla oli mm. Keuruun SM-kisojen nelonen Matti Aalto. Muitakin huippumiehiä viivalla oli. Joskus on tainnut ko. osuus kulkeakin ja aivan yhtä usein on tullut vedettyä aika pahasti hapoille. Samaa kohtaloa lähdin tavoittelemaan tälläkin kertaa.

Pelipaikoilla oltiin hyvissä ajoin, jotta maakuntaviestiarvat saatiin palautettua taulutv:n voittamisen toivossa. Ei muuten napannu kyseisessä arvonnassa. Jos siis tässä vaiheessa haluat lohdutukseksi antaa minulle tuollaisen niin informoi toki minua asiasta. Mutta ehdin siis poikkeuksellisen hyvin verryttelemään ja testailemaan suksia. Ainahan asiat ei ole mennyt yhtä hyvin. Tällä kertaa se johti miellyttävään tunteeseen mm. kapulan toimimisen johdosta.

Tapana on yleensä ollut aloittaa kovaa, yleensä siis liian kovaaa, ja toivoa vain matkan loppuvan, ennenkuin kanttausten maailmannäyttely alkaa. Eteen näytti lähtevän joku kaveri siinä aivan hollilla. Päätin siis vetää heti kiinni. En tietenkään huomannut ko. kaverin olevan vasta toiseksi viimeisellä osuudella. Olisi saattanut muuttaa alkuvauhtia pykälän. Ylöspäin. Nimittäin voittokamppailu Saarijäven ja Jyväskylän välillä käytiin edelläni. Kurunmäki oli jo kaukana lähtiessäni mutta Lähdemäen suksen jäljet olivat vielä tuoreet, eli alle puoli minsaa. Nuo joukkueet toki oli meitä vitosen kiekan edellä mutta kuitenkin.

Het siinä parin kilsan kohdalla huomasin Lähdemäen olevan jopa lähellä ja kolmosen jälkeen siinä näkyi Kurunmäki myös. Jalat oli tietysti jo täysin hapoilla mutta löin vielä viimeisen iskun tiukimmassa kuokkanousussa. Otin siinä sitten semmoisen välikuoleman, että arvelin tokan kiekan olevan täyttä tuskaa.

Ja voittokamppailun ratkettua käänsin siinä sitten toiselle kiekalle. Eikä napostellut yhtään. Oli nimittäin koneessa niin paljon happoa, että se pyrki ihan pihalle asti. Eli tuskaahan se tuli oleman. Kiskoin siihen sitten mukavan vitosen lenkuran menemään. Mitä se nyt olis ollut ehkä 40 sekkaa hitaampi tuo toinen kiekka. Se ei ole paljoa se. Eli likimain hyvä oli tuo vauhdinjako. Tästä kanttauksesta huolimatta onnistuin hoipertelemaan osuusajoissa 3.tilalle. Se ei ole huono se. Aalto meni sen normaalin aikaeron verran kovempaa. Siinä sitä on sitten pesupaikan vatusseille miettimistä mikä se on hisumiesten vauhti sileellä. Ja ettei kävis liian vaikeaksi, niin voin sanoa, että aika vähän löytyy siltä palstalta niitä kavereita, jotka mukana pysyy. Edes parin potkun verran.

Sen verran lajista ymmärtämättömälle voin kertoa, että ei näin.

Mutta sitten asiaan. Huomenissa lennetään Romaniaan. Hiihtosuunnistuksen EM-kisat on ohjelmistossa. Tuosta edellisestä linkistä pääsette kisasivuille ihmettelemään menoa. Sieltä pitäis olla luvassa sekä online tuloksia että nettitv lähetystä. Aika lupaavaa on. Tikki on tietysti kova, normaaliin tapaan ehkä kovempi kuin koskaan ennen. Sen mukaan on sitten pärjättävä.

Mutta jos satuitte lukemaan Keskisuomalaisesta tuon meikäläistä koskevan jutun, niin korjataan Roimelan tekstiä sen verran, että suunnistusurheilu on ollut meillä suvussa sen 83 vuotta! Ei siis vuodesta 1983! Siitä olenkin jo aiemmin kertonut tälläkin palstalla. Ei siis siitä enempiä.

Näillä mennään EM-viikko. Raportteja tulee jos tulee. Varmin tapa pysyä Suomen joukkueen menosta selvillä on Stafun palsta. Jotain liiton sivustoakin kannattanee kokeilla.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Suomen Mestari

Henkilökohtainen Suomen Mestaruus. Yksi niistä suurista unelmista, joiden toteutumiseen en aina edes itse jaksanut uskoa, on nyt totta. Kaikki se tehty työ, kaikki ne hikipisarat, kaikki se harjoittelun aiheuttama tuska ja kipu jota on tullut kestettyä, kaikki se on kannattanut. Ilman sitä en olisi koskaan tuota unelmaani saavuttanut, yhtä niistä suurista.

Lauantaina käytiin SM-sprintti. Aamulla oli ohjelmassa karsinnat ja iltapäivällä finaalit. Venäjän pettymysten jälkeen olin kääntänyt katseeni tiukasti kohti noita startteja. Molemmista lähtisin hakemaan voittoa. Perinteiset kuuden sakkiin sijoittumistavoitteet heitin roskakoriin käytyäni Hessun kanssa pientä keskustelua cupin kisojen jälkeen. Ohjeistus oli lähteä tavoittelemaan voittoa. Vetää rohkeasti vain ja ainoastaan voitosta. Ehkä olisin tehnyt niin joka tapauksessa. Ehkä en.

Kisaviikolla tikki tuntui hyvältä ja Kääkön jäljiltä suoritusvarmuus tuntui olevan kohdallaan. Oli se tunne, että voin tehdä kisoissa mitä haluan. Keskiviikkona vedin 2*2,7km vetoloiset Sarvivuoressa raskaalla baanalla. Tuntui kevyeltä. Vaikka löi tosissaan, niin ei hapottanut. Olin valmis.

Karsinnassa varsinkin alkumatka vedettiin varsin vähälumisilla urilla. Varovainen alku maksoi samalla mahdollisuudet karsinnan voittoon. Kulku oli kuitenkin kohdillaan ja siitä olin erittäin tyytyväinen. Hiihdossa oli edelleen sitä vaadittavaa helppoutta. Starttien välissä sitten kiskottiin välikahvit. Samalla sain hieman venyteltyä jalkoja, joihin tuntui kertyneen happoa. Näillä eväillä mentiinkin sitten kohti finaaleja, joista piti tuleman varsin hiihtovoittoiset.

Ja varsin hiihtovoittoiset niistä tuli. Ja sehän sopii meikäläiselle kuin nenä päähän, jos kohta tuo nenä ei kovin hyvin omaan päähän sovikaan. Verryttelyt aloiteltiin hyvissä ajoin, jotta timosivillmäiset neljänkymmenenminuutin alkuverryttelyt olisivat mahdolliset. Suksiakin testasin. Ainoat mukana olleet oranssikantiset tuntuivat hyviltä mutta aamun jälkeen kieltämättä hirvitti niiden kohtalo maastossa. Onneksi kokeilin kuitenkin vielä aiemminkin hyväksi todetun pikkupakkasen punakantisen rossarin. Nimittäin jos oranssikantisella olin jättänyt Kiiskisen merkin taakseni sanoin "tämän verran mitaliin", niin tuo maaginen punakantinen vei metritolkulla pidemmälle. Tiesin olevani valmis siihen odottamaani kultajahtiin. Starttipaikalle menin hyvissä ajoin ja bongasinkin ampumaradan reunalla kulkevat kilpailijat. Kartan nähdessäni tiesin penkan reunalla olevan oion, sillä urat eivät siitä kulkeneet. Kisakartan saadessani saatoinkin tehdä reitinvalinnan tuollekin välille jo etukäteen. Kannustusten saattelemana ammuin matkaan.

Reitinvalinnat avautuivat ja oiot hahmottuivat minulle helposti, vaikka laikka heilui punaisella koko ajan. Kolmosen pitkällä hiihtovälillä löin kaikkeni nousuun, vain jotta liki laskisin rastille vievän risteyksen ohi. Nopea kurvaus johti kuitenkin suoraan lipulle. Vitoselle kiersin baanaa ja päätin samalla nousta toiseen kertaan huipun yli. Se tiesi noin kymmenen prosentin nousua puolen kilometrin ajan. Loikattavaa tuli. Tiesin tämän sopivan sprinttimaajoukkueen miehille, oltiin muuten välin 1&2. Lopussa vielä muistin luottaa oikoon. Jotain rutinoita siinä meinasi suksista lähteä. Lopussa saikin sitten lyödä oikein kunnolla. Viimeisen rastin jälkeen kuulin Saastamoisen Kartsan kuulutuksessa alati nopeutuvan sanojen tulvan ja aistin volyymin samalla nousevan. Huutoa kuului suoran varreltakin ja löin tuohon viimeiseen vetoon varmasti kaiken mitä koneesta oli otettavissa. Juuri niinkuin pitikin. Annoin tuolle suoritukselle kaikkeni.

Maalissa sain selvää sanoista ylivoimainen ja kärki. Yhdistin nämä ja huusin. Todella kovaa. Nostin kädet ylös. Tiesin sen olevan nyt niin lähellä. Saatoin huutaa ehkä toisen ja kolmannenkin kerran. Vähintään yhtä kovaa. Jonkin aikaa menee ja siihen maliin alkaa tapahtumaan, että tiedän voittaneeni. Jouko tulee onnittelemaan. Halataan. Tulee aikalailla sydämestä. Varmistan vielä Stafulta miten kävi: Jaettu voitto!

Oli aika erikoinen fiilis itselle kun porukkaa kertyy kuvaamaan ja kyselemään kommentteja kisasta. Ei oo Häkkisen pojalle ihan jokapäiväistä. Puhun suuni puhtaaksi. Valinnoista, kisasta ja näyttöhaluista. En ymmärrä miksi en niin tekisi. Uskon, että mulla on siihen varaa tällä kertaa. Ei liene kenelläkään siihen mitään nokan koputtamista. Asiat meni niin, että se itseäni risoi. Valitettavasti se ei ihan niin räväkkänä päätynyt lehtiin asti. Koetan saada varusteet pysymään käsissä, jotta päätyisivät kuviin. Mietin vaan, miten se voikaan näyttää noilla hiihtotähdilla niin helpolta. Jos ei muuta niin sauvat, tai ainakin KV+ merkin saan telineen avulla pidettyä esillä. Niitähän saa Fortesportista! Matkalla dopingtestiin tulee otettua vastaan aika monet onnittelut. Hetken se voikin tuntua niin hyvältä.

Mutta kuten aiemmin totesin, olisi suoritusvarmuuden kestettävä lauantain sprinttivoiton jälkeen vielä sunnuntain viestikin. Siihen starttasimme Joglin kanssa haastajina. Mutta mitalit mielessä. Hajonnat oli niin isoja, että oikeastaan minkäänlaista kuvaa kisan kulusta ei meinannut saada, ainakaan jos meinasi itse kisailla ja keskittyä omaan tekemiseensä. Kolmen osuuden jälkeen oltiin kolmannella tilalla. Maastoon toki pääsin neljäntenä mutta Hiisirasti oli jo hylätty aiemmin. En tosin sitä tiennyt. Lähdin siis kamppailemaan siitä mitalista. Ihmettelin vaan, miksei Kartsa noteerannut millään tavalla tuota hiisin porukkaa. Ja olisinhan minä sen kamppailun ryssinyt. Paketti hajos kuin ne jokisen eväät. Kokeilin omaa valintaa, joka perustui poikkeuksellisesti reiluihin oikoihin ja suuren riskinottoon alamäessä. Olin täysin varma sen olevan nopein. Ja tukkaan tuli sellaiset 30sekkaa! Sitä on vaikee hiihtää enää kiinni reilulla kilsalla. Enkä siinä onnistunutkaan. Ihmettelin vaan maaliin tullessa miksi hahkuttavat sitä mitalia. Mutta mitali sieltä tuli. Pronssinen sellainen. Se on suurten tunteiden mitali. Lopulta jopa kokolailla yhtä suurten tunteiden kuin tuo henkilökohtainen. Siinä päättyi samalla kymmenen vuoden ajanjakso siitä, kun voitimme Joukon ja Laurin kanssa H16-sarjan viestikultaa Nurmeksessa keväällä 2000. Nyt olimme molemmat tehneet paluun kasvattajaseuraamme YNYyn. Ja nostaneet seuran samalla valtakunnan eliittiin myös miesten sarjassa.

Maanantaina tulee puhelu. Kysytään valmiutta EM-areenoille. Ilmoitan olevani valmis. Aloitan virittelyt tässä mitalikahvien ja onnittelujen vastaanottamisen välimaastossa.

Kylläpä kaikkia hymyilyttää.