perjantai 12. elokuuta 2011

Länpöä koneeseen

Otsikon mukaisesti sitä kuuluisaa länpöä on jälleen alettu latailemaan koneeseen ja ladataan ensi viikollakin tuolla Otepään suunnalla Viron maalla. Viimevuotisesta reissusta on vielä varsin kirkkaat muistot joten tällä kertaa yritän pysyä pystyssä siinä liikenneympyrässä, ainakin Venäläisten valmentajien paikalla ollessa.

Menneistä sen verran että tuossa heinäkuun viimeisenä päivänä pyöriteltiin Pielisen ympäri. Ympäriajajien joukko koostui kahdesta kuskista: joukkueen kapteenina oli Kulta ja apuajajana Reisi. Alun perin taisin luvata vetoapua ensimmäisen 150km ajan ja kokolailla tuohon saatoin kyetäkin. Kaikeksi yllätykseksi kykenin kuitenkin säilyttämään lähikontaktin koko matkan ajan saaden saman ajan voittajan kanssa. Lopun massattomassa kirissä minulla ei tosin kovinkaan paljon mahdollisuuksia ollut.

Mutta tuo Otepään leiri siis avaa toden teolla leirityksen kohti talvea. Ohjelma syksylle vaikuttaa noin niinkuin omissa suunnitelmissa varsin napakalta ja talvi se vasta lupaavalta vaikuttaakin. Puitteita on yritetty rakentaa siten, että kauden tärkeimmillä hetkillä on varmasti riittävästi mahdollisuuksia keskittyä tuloksen tekemiseen eikä tarvitse ressata muilla liikkuvilla tekijöillä. Mutta kunhan nyt ensin selätetään Otepää, Vuokatti ja Ramsau, niin ollaan jo paljon lähempänä niitä ratkaisun hetkiä. Mutta tällä hetkellä olen jo tikissä.

Tiedän kyllä että otsikko sisältää kirjoitusvirheen mutta lainatavaraa uudelleen käytettäessä ei siltä aina voi välttyä.

Niin sitä länpöä saattaa muuten olla Herkälläkin koneessa varsin "herkkään" malliin tuon Otepäästä paluun jälkeen, varsinkin mikäli se kuuluisa ensi viikon tiistai odottaa edelleen itseään. Ja se muuten luultavasti odottaa.

torstai 30. kesäkuuta 2011

Syötän itseni paarmoille

Härkösuo, hikinen juoksija ja helle. Voi pojat, että tuosta hommasta nauttii! Kun työpäivän hikoilut eivät missään tapauksessa (tänäänkään) riittäneet, niin suuntasin kulkuni iltapuolella legendaariselle Härkösuolle. Ohjelmassa oli luvassa semmoiset 14*1,5min vedot tuttuakin tutummalla uralla. Tuo suohon vuosien aikana revitelty painanne näkyy talvellakin hohtavilla hangilla pienenä painanteena avosuon reunalla. Kujuilkaa sitä ensi talvena Ladun Majan vitosta hiihtäessänne.

Onneksi en sentään ole kuin Asafa Powell, joka luultavimmin kieltäytyisi harjoittelemasta moisissa olosuhteissa kun paarmat ja muut verenimijät saattaisivat imaista hänen vahvaa vertaan jopa suorituskykyä heikentäviä määriä. Samaa hän muuten pelkäsi dopingtestaajien suhteen. No itselläni ei moisia pelkoja vielä ole.

No muita menneitä muistellessa mieleeni tulee ainakin legendaarinen Kiimasen savulenkki. Sielläkin tuli jälleen käytyä raapimassa Juhannuksen kunniaksi. Oma kulku sattui onnellisten tähtien alla elellessä olemaan varsin kohtuullista. Jos nyt ei muuta, niin ainakin selkeästi nappasin Curtin päänahan.

Ai niin. Se Vuokatinvaaran rullanousu varmaan kiinnostaa kaikkia. Sehän vedettiin silloin testileirillä 5 kertaa, 2TT+3V. Ajat oli 7.56-7.38(TT) + 6.24-6.16-6.14(V). Kyllä noilla ajoilla olis Aatelissakin jo jonnekin keskivaiheille sijoittua tai hiukka paremmin. No ainakin liiton kirjoihin laitettiin uusia lukuja.

Mutta ensi viikolla kutsuu Kainuu.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Kevät on mennyt - kesä on täällä

Huhtikuun alun jälkeen on ollut aika vähänlaisesti kerrottavaa. Eikä sen määrä ole tainnut vieläkään päässyt kovin paljoa lisääntymään.

No sitten viimenäkemän on ainakin nuo lumet sulaneet. Siitä meinasinkin oikein kerran jo kirjoittaa mutta se jäi sitten. Ja lumien sulamisen suhteenkin saattaa olla vähän niin ja näin, varmaan jostain Uuraisten takamailta vielä löytyisi sen verran kinosta, että pääsisi edes hiukan revittämään. Se.

Mutta mutta. On se tuo kesäpuolen kisakausikin tullut avattua. Kisojahan on tullut käytyä melkein oikein urakalla ja on tullut nähtyä mm. Keuruuta, Suolahtea, Ilomantsia, Jämsää, Kangasniemeä ja Hankasalmea. Siinähän ne sitten olikin. Hyvän mielen kisoja.

Huomenissa sitten kaivetaan autotallin uumenista rullasukset esiin ja käväistään ottamassa tuntumaa Isolahden suunnan tiestöön. Luultavasti samalla selviää onko laakerit ruostuneet umpeen sitten viime kerran. Toivottavasti ei. Pitäis kato maanantaina repiä neljä kertaa vaaralle. Ensi viikon ohjelmassa on alkuviikolle varattu testileiriä Vuokatissa. Siellä pitäisi sitten selvitä myös ensi talven kuviot hieman tarkemmin. Sitä odotellessa. Ja loppuviikolle sitten jotain muuta.

Mutta onhan niitä kisoja muuten tälläkin viikolla. Mm. KePo-viestiä ja SM-kukkapenkkisuunnistusta on tarjolla. Ainakin siellä kukkapenkkikisoissa tultaneen näkemään paljon hylsyjä, kun kilpailija toisensa jälkeen ylittää jonkin pienen pienen parturoidun kukkapenkin päädyn hiukan väärältä kohdalta viistäen. Tai mistä sitä tietää. Juuri mitään ennakkoinformaatiota ei kisoista ole vielä ollut tarjolla. Kun nyt edes tietäisi että juostaanko kukkapenkkejä vai maastoa. No mitäpä sitä sillä tiedolla tekisikään?

Tänään muuten vedin sprinttiviimeistelyt Sarvivuoren purtsilla ja Keljonkankaan koulun ympäristössä. Oli muuten varsin kansainvälistä sprinttiä tarjolla, vaikka itse sanonkin.

Lopuksi vielä tuohon otsikkoon. Eilen oli maanantai ja syksy, tänään on kesä ja jälleen maanantai. Ihan tosi, näin ainakin erään kotimaisen suuryrityksen papereissa. Lisäksi todettiin töissä tänään, että ylihuomenna on taas tiistai. Tai siis näin saatiin jälleen taululta lukea. Että ota siitä sitten selvää miten nämä viikot oikein etenevät? Minä en tiedä ainakaan.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Lapin Lumirastit

Lapin Lumirastit päättivät jälleen hiihtosuunnistuskauden. Samaan pakettiin oli nyt jo totuttuun tapaan turboahdettu perjantain sprintti, lauantain SM-erikoispitkä ja sunnuntain keskimatka.

Kisoihin valmistautuminen sujui varsin optimaalisesti ja viimeistelyharjoituksetkin olin tehnyt peräti ulkomailla Ruotsin maalla MM-kisojen yhteydessä, osan jopa oikein kilpailusuorituksina.

No itse kisat polkaistiin käyntiin siis sprintillä. Jo heti lähtöpaikalla koin positiivisen yllätyksen urastoa kartalta silmäillessäni, sillä se oli harvinaisen harva. Luvassa ei siis ollut mitään selän suoristelua, vaan kisassa saisi painaa täysiä. Ja sehän sopii. Vitosrastilla olinkin hyvissä iskuasemissa kuusi sekuntia lopulta toiseksi sijoittunutta Hasse Jörgeniä perässä. Pitkälle kutosvälille tein mielestäni hyvän valinnan yläkautta tamppariuraa mutta aavistuksen kapealla ja lainemaisella moottorikelkkojen rikkomalla baanalla ei lopulta tultukaan. Ehkä siinä jotain pientä erimielisyyttä oli meikäläisen ja uraluokituksen välillä mutta menköön. Tylyt 29sekkaa pataan nopeimmalta ja peli oli selvä. Lopuilla väleillä olin muuten sen kuusi sekuntia Hassea nopeampi. Aijai. Olis voinut vaikka harmittaa. Olin sitten 7.

Lauantaille sitten laiteltiin taas kalustoa kuntoon oikein urakalla. Jopa siihen malliin, että naapurimökeistä loppui virta kesken. Onneksi meillä ei ollut sitä ongelmaa... Erikoisen pitkällä alku sujui varsin leppoisasti lisää vauhtia letkan veturilta pyydellessä mutta alkoi se hymy hyytymään itse kultakin tuossa matkan edetessä. Jostain syystä nuo leveät tamppariurat vainosivat minua tuossakin kisassa, sillä kisan kulun suhteen varsin ratkaisevalla ensimmäisen lenkin pitkällä välillä onnistuin hupeloimaan aikaa ensin hieman hitaammalla alkuvalinnalla sekä oikomista heikosti kestävällä hankiosuudella, sitten kapean oloisessa tampparinousussa sekä lopulta myös rastille tehdyllä virheellä. Näiden episodien jälkeen kiinnikurottavaa oli taasen parisen minsaa lisää, eikä siihen sitten oikein eväitä enää löytynytkään. Kaikenlaista tuossa kisan aikana vielä tuli yritettyä mutta tilanteen kääntäminen olellisesti parempaan ei enää onnistunut. Milloin oli karttaa taiteltava uudestaan telineeseen ja milloin raavittava ensimmäisen lenkin kartan jämiä pois hiihdettävän lenkin rastien päältä... Pitää näemmä olla huolellisempi jatkossa. Toisen lenkin lopussa saatiin lopulta KeskinarkausMasa näköpiiriin ja aika nopeasti myös kiinni. Tässä vaiheessa päätin hiukan pienentää letkaa ja rykäisin kärkeen. Niskanen taisi olla ainoa, jolla oli mahdollisuuksia yrittää iskeä kantaan. Muutaman sijan siinä onnistuin ratkaisemaan mutta mitaliin asti se ei riittänyt. Lopputuloksissa 4. tila SM-kisassa. Tuloksissa edessä on pari norskia mutta heitähän ei siis SM-tuloksiin lasketa, Lumirastien kokonaistilanteeseen kylläkin. Sinällään hiukan huolestuttava tilanne, sillä Kulta pistää (melkein) aina noissa sijoituksissa paremmaksi. No hyvä se on sekin.

Sunnuntain keskimatkalta ei sitten käteen juuri mitään enää jäänytkään. Hihassa ei vaan ollut enää mitään. Ässät oli heitelty pöydälle jo ajat sitten ja selkänahastakaan ei enää paljoa revitty. Maalissa olin ennenkaikkea huojentunut, sillä se oli kausi sitten paketissa. Kisassa olin taas 7. ja kokonaiskisassa 6.


(Kuva: tornedal.se)

Tornedalin kuvatekstistä huolimatta kuvassa ei ole Staffan Tunis, vaan ihan Reisi Häkkinen, eikä Stafukaan ole tietääkseni (vielä) lopettamassa. Ja luultavasti en minäkään. Suksiakaan ei vielä ole laitettu varastoon vaan hiihtokausi jatkuu yhä. Sunnuntaina sitten Saarijärvellä kansallisissa startataan seuraavan kerran. Ja Laajavuoressa olen käynyt treenini hiihtämässä, ensimmäistä kertaa sitten joulukuun 1.päivän. Valitettavasti Moholdt ei ollut tätä todistamassa mutta niitä yhteisreenejä odotellessa...

Ne oli semmoiset reissut ne. Vuoden parhaita reissuja, ei kisamenestyksen perusteella mutta muuten vaan. Tuntui tuo aurinko paistavan sen verran reippaasti ja Kulta hymyili.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

MM-kisat - yhden aikakauden alku ja toisen loppu

Yksitoista kuukautta, kaksi viikkoa ja kuusi starttia. Noihin kahteen viikkoon ja kuuteen starttiin kulminoitui nyt vääjämätöntä loppuaan kohti kulkeva kausi. Yksitoista kuukautta töitä kauden kohokohtaa varten. Kaksi pääpainon saanuttta arvokisaviikkoa ja niissä yhteensä kuusi starttia. Pettymyksen tunteita, valonpilkahduksia, tiukan tappion aiheuttamaa tuskaa, riemun kiljahduksia, epätoivoa ja tyhjyyttä.

Viimeksi MM-kisat lähestyivät ja elämä aloitti jälleen hymyilemisen. Tunsin olevani valmis. Ennen lähtöä pääsin vielä Haapamäelle tekemään viimeistelyä. Oli mahtavat urat ja tiedän menettäneeni hienot kisat. Tiesin olevani niin valmis, kuin vain mahdollista. Tiesin, etten olisi voinut tehdä viimeisten noin kolmen viikon aikana yhtään asiaa paremmin.

Urani ensimmäistä MM-starttia sain kuitenkin odottaa aina keskiviikkoon asti. Sprintin väliin jääminen oli tietysti pieni takaisku mutta päätin olla valmis silloin kuin sen mahdollisuuteni saisin. Maanantaina kävin viimeistelemässä mätökelissä 5*3 minuuttisilla ja olin tyytyväinen sekä kalustoon, että mieheen. Ja mikäs oli sitä starttia odotellessa hyvin hoidettujen majoitusjärjestelyjen ansiosta.

No se keskiviikko oli sitten yhtä tuulinen kuin se tiistaikin, jolloin meinattiin Penan kanssa jäädä ladun varteen. Vähintään 17 m/s puhaltanut vastatuuli oli oikeasti napakka. No kisaa varten siihen lyötiin vielä aika reipas lumisade selkään, jotta se olisi täydellistä. Maastossa tilanne oli se, että ainoa erottuva ura oli se/ne jo(t)ka oli hiihdetty auki. Aina se ei ehkä tarjonnut ennakkoon suunnittelemaani vaihtoehtoa mutta niiden mukaan mentiin. Tai oli tietty aika lähellä ettei menty, sillä numeroliivi sattui jäämään kaikessa kiireessä karanteenihuoneeseen. No onneksi Sirola on tosinopee lääkäri. Kaksi minuuttia jäi starttiin aikaa... No lopulta menin sitten sen keskimatkan ryssimään. 15.tila tarjosi sen verran karvaan pettymyksen, että pitkänmatkan starttikin oli laitettava uudelleen mietintään.


Parin välipäivän jälkeen oli pitkänmatkan vuoro. Yhteislähtö, vajaa seitsemänkymmentä miestä ja kapea sillan ylitys. Siinä kaikki mitä voi kisalta haluta. Onneksi tuli otettua hyvä lähtö, vaikka aikaa ennen siltaa reilusti olikin. Mutta olis saattanut olla äijät ihmeissään jos Kulta olis startannut samaan aikaan. No niin. Hiukan oli tukkoisen oloista uraa tarjolla tässäkin kisassa. Ei niitä tosin avosuolla mikään auki pidäkään kun tuuli pöllyttelee varsin reippaasti. Stafu keuli jo heti alussa varsin miehekkäästi ja tein kisan kannalta ratkaisevan virheen olla lähtemättä siihen mukaan. Ajattelin vielä olevan aikaa mutta aina ei asiat mene niinkuin unelmoisit. Ensimmäisen lenkin jälkeen olin seitsemäntenä ja letkassa oli sijoituksia tarjolla. Toisella lenkillä onnistuin kuitenkin tekemään ensin yhden hitaamman valinnan ja sen jälkeen vielä kohtalokkaan samaistusvirheen, joiden ansiosta loppulenkille lähdettiin jostain kympin tuolta puolen. No okei oli mulla varmaan hitaampi hajontakin toisella lenkillä, tai sitten tummuin. Jokatapauksessa viimeiselle lenkille lähdettäessä Watterdal oli edellä. Ei ollut kauaa. Saman kohtalon tuli kokemaan Tolstopyatov, joka vaikutti varsin tummalta. Lamovista mulla ei ollut mitään käsitystä, ei edes silloin kun Jukka huusi sillalla kymppisakin sijoituksesta. Loppulenkillä Lamov kuitenkin kuittaa minut paremmalla reitinvalinnalla ja huomaan viiden sekunnin kiinni hiihtämisen mahdottomaksi. Maalissa ensin 11. mutta lopputuloksissa 10.tila Pettymys se on sekin.

Lisää tarinoita ja koskettavaa kuvamateriaalia (etenkin viestistä) tulee varmaan Lumirastien jälkeen. Nyt lähetään sinne.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Toivakan iltahiihdot

Keski-Suomen piirikunnallisen hiihtokalenterin ehkä perinteisimmät kapinat, eli Toivakan maineikkaat iltahiihdot, käytiin tänään. Kilpailumatkana oli raateleva 7,5km ja mukana oli toinen toistaan kovempia karpaaseja. Kun tähän vielä lisättiin nihkeäluminen nollakeli, niin otatuksesta Paikkalanvuorella oli tuleman ehkä kauden raatelevin.

Ennakkovalmistautuminen oli vähintäänkin kohdallaan, sillä jo kisaa edeltävänä iltana tuli Joukon kanssa voideltua kokonaiset kolme paria lähes kisakuntoon. Näistä kisapäivän viimeistelyssä laitoin lopulta kisakuntoon peräti kaksi paria. Satsaus oli siis suurta. Kaiken lisäksi säätilaa tarkkailtiin lähes koko päivän ajan, jotta mahdollisiin kelin muutoksiin olisi mahdollista reagoida nopeasti. No näin ei kuitenkaan tehty.

Kisapaikalle siirryttiin Liuhan veljesten kanssa jo hyvissä ajoin ja verryttelyyn jäikin näin aikaa ruhtinaallisesti. Jo menomatkalla kisan kulkua ja erilaisia taktiikoita spekuloitiin ahkerasti ja voikin sanoa autokuntamme olleen erittäin täpinöissään! Jukan osalta viimeiset voitelut jätettiin tekemättä, jotta ajankäyttö kisavalmistautumiseen saatiin maksimoitua. Paikan päällä sitten tarkistamaan lähtöaika taululta ja numerolaputkin siinä samassa poimittiin omatoimisesti korista.

Startin lähestyessä oli mahdollista aistia suuren urheilujuhlan tuntua kun juniorisarjalaiset kiersivät kenttää valtavan kannustuksen saattelemana muiden valmistautuessaan hermostuksissaan omaan suoritukseensa. Itsekin jännitin nouseeko ensimmäinen mäki wassulla jokaisella kiekalla ja kuinka Jukan selkä tulisi kisan aikana lähestymään, vai lähestyisikö se?

Pitkään ei tarvinnut sen nousun kohtaloa miettiä, sillä heti ensimmäisellä kiekalla vaihdoin ajoissa kuokalle. Kulkupäivä. Jukan selkä imettiin kiinni vasta stadionin laskussa ja hapot oli jo vallanneet kehoni. Tiesin nauttivani seuraavista kahdesta kierroksesta!

Ja nautintoa ne tosiaan olivatkin. Tuskin mikään voittaa sitä tunnetta, mikä lihaksissa ja koko kropassa on hiihtokisan aikana. Ei mikään voita sitä uskomattoman hienoa tunnetta pahasta olosta kun puskee itseään eteenpäin, tietäen saavansa nauttia siitä tunteesta vielä maalissakin! Lihakset huutavat armoa, verenmaku tunkee suuhun ja siitä saakin nautiskella sitten hyvän aikaa. Ja kun siinä hetkessä voit vain lisätä vauhtia ja polkea kuin tulpatonta mopoa! Tuo tunne ei ole riippuvainen siitä oletko kunnossa vai et. Se on aina kaikkien ulottuvilla.

Kilpailutapahtumassa oli vain se huono puoli, että olisi pitänyt hiihtää hiljempaa lakupötköjen takia.

Näin tänään. Kunto kehittyy jälleen oikeaan suuntaan. Meno paranee reeni reeniltä ja se kovasta harjoittelusta nauttiminen on läsnä.

Ai niin se SM-keskimatka. No katsokaa vaikka se gps-seuranta. Se varmaan kertoo kaiken oleellisen. Lumi-Toukolassa sen sijaan pärjättiin. Se oli joukkueeltamme varsin mallikas suoritus. Seuran valmennuspäällikkö uhrasi jopa oman olkapäänsä menestyksen eteen. Kovan luokan suoritus, monella olisi homma jäänyt siihen!

Mutta huomisesta alkaen elämä hymyilee jälleen.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Kipeä

Huomenna kilpailtava SM-sprintti oli ennakkoon yksi kotimaisen kisakauden päätavoitteistani. Olin enemmän kuin motivoitunut pitämään kiinni korkeimmasta korokkeesta tällä(kin) kertaa. Näin ei kuitenkaan nyt tule käymään. Sen sijaan, että kisailisin huomenna, keskityn toipumaan keskiviikosta asti vaivanneesta kuumeesta.

Oikeastaan minulla ei ole mitään sanottavaa tai pohdittavaa. Ei kiinnosta kertoa kuinka olen harjoitellut viimeiset viikot pakkasten keskellä tai pähkäillä miksi olen kipeä juuri nyt? Miksi en sairastunut vaikka viikko sitten?

Tämä merkitsee vain sitä, että seuraavat reilut kolme viikkoa kohti MM-kisoja tullaan suunnittelemaan uusiksi. Voi olla, että joudun ponnistamaan pohjalta asti mutta sittenpähän joudun. Kolme viikkoa riittää mihin tahansa. Noiden kolmen viikon aikana rakennan pohjat uudestaan aina alusta alkaen, kehitän vauhtini aivan uudelle tasolle, tuon täydellisen suoritusvarmuuden suunnistustekniikkaani ja herkistelen koneeni äärimmilleen. Sen jälkeen olen valmis.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

SM-pitkän pronssinen taival

Vaikka katseeni onkin suunnattu tiukasti tulevaisuuteen, niin tällä kertaa tarkastellaan jälleen mennyttä. Ja sieltä menneestä löytyy Jämsän SM-viikonloppu. Henkilökohtaisesti olin asettanut tavoitteen pitkänmatkan voitoon, sillä oltiinhan sitä kisailemassa Keski-Suomessa. Kuninkuusmatkan herruus liki kotimaisemissa metsomaakunnassa, se oli jotain tavoittelemisen arvoista. Tavoitteen toteutuminen näytti vielä torstaina varsin heikolta, sillä meno ei EM-kisojen jälkeen tuntunut kovin hyvältä kun kävin hieman kovempaa raapimassa. Tässä suhteessa pienillä asioilla voi olla suuri merkitys ja päiväkin voi tehdä ihmeitä. Perjantai-iltana elämä palasi kehooni, pääsin kultani kainaloon ja olin valmiina taisteluun.

Kisapäivälle ei onneksi ihan julminta pakkasta tarjottu. Riittävän kylmää ja nihkeää oli kuitenkin. Kisaa varten laittelin oikein kolme paria erinäisin sekoituksin. Päätin harkita jopa kolmen parin taktiikkaa, sillä kisa käytiin peräti kolmena lenkkinä ja kartanvaihdot olivat kilpailukeskuksessa. Suksia vaihtamalla saatiin sentään hieman sirkushuveja katsovalle kansalle tarjottua. Mutta jos ei sitä kylmintä keliä ollut tarjolla, niin onneksi sentään uutta tosi liukasta vitilunta sateli yön aikana muutamia senttejä.

Verryttelyn aikana tuntui ensin, ettei suksi luista yhtään mutta tarkempi analyysi osoitti kuitenkin kisakelpoista kalustoa löytyvän sen kolmen parin verran. Näin ollen päätin vetää koko arsenaalilla. Tästä onnistuinkin hankkimaan itselleni pienen kiireen, sillä sukset piti tietysti viedä ennen lähtöä huollosta vastaavalle isälleni. Ongelmana oli tietysti se, että huoltajan sijainnista ei ollut reilu kymmenen minsaa ennen starttia vielä mitään tietoa. Kaikesta huolimatta sukset sain toimitettua kartanvaihtopaikalle ja oikean järjestyksenkin vielä kerrottua. Lähdössä pääsinkin sitten suoraan karsinaan.

Lähdössä kun sai kartan kouraan, niin saattoi vain todeta, että tulee fyysinen kisa. Ensimmäisellä lenkillä ei teknisestä suunnistuksesta ollut tietoakaan. Mutta en minä valita sitä, hiihtovoittoinen kisa kyllä sopii. Ensimmäisillä väleillä huomasi heti, että urat ovat kapeita ja epätasaisia sekä paikoin vielä uuden lumen kuorruttamia. Ei ollut ihan kaikille urille kelkka ehtinyt. Ensimmäistä kertaa tälle talvea olin kuitenkin heti startista hereillä, eikä alussa tullut turhia tappiosekunteja. Ensimmäisen lenkin loppupuolella siirryin väliaikaisesti kisan kärkeen ja kartanvaihdossa pohja-aikani piti loppuun asti. Suksia vaihtaessa en pitänyt mitään kiirettä ja totesin vielä suuren maailman tapaan omaavani varoja tuon kaltaiseen seisoskeluun. No saatiin ainakin niitä sirkushuveja tarjottua.

Toinen lenkki käynnistyi mielestäni varsin hyvin mutta tässä vaihessa OMa aloitti sellaisen offensiivin, että muiden oli annettava sekunti sekunnilta periksi. Matkalle sattui myös muutamia pieniä virheitä, jolloin aikaero alkoi kasvaa turhankin kovasti. Kisan voiton kannalta saatoin myös tehdä tuolla suksien vaihdolla virheen, sillä toisella lenkillä vitilumisia uria oli tarjolla vielä ensimmäistä lenkkiäkin enemmän. Se edellinen pari olisi toiminut myös toisen lenkin alueella selvästi paremmin. Mutta tätähän ei voinut tietää ennakkoon. Tästäkin huolimatta löin sen mitä kykenin. Toiseen kartanvaihtoon kurvaillessani kuulin johtavani ensimmäisessä. Iskä kertoi myös viimeisen lenkin olevan raskaimman ja sen sopivan itselleni kuin nakutetun. Jostain syystä uskoin tämän.

Kolmannella lenkillä palattiin Pitkävuoren rinteille ja saatiin taas hieman kavuttavaakin. Heti viimeisen lenkin kolmannella välillä onnistuin kuitenkin tekemään pienen reitinvalintavirheen ja säestämään sitä vielä isolla ohiajolla, jolloin tappiota kellotettiin helposti toista minuuttia. Päätin kuitenkin jatkaa taistelua. Uskottelin itselleni, että ei se olisi helppoa muillakaan. No ei se varmaan ollutkaan. Itselläni kulku tuntui hyvältä loppuun asti ja kykenin pitämään vauhtini hyvin yllä. Lyönti oli hyvää mutta OMa vain kulku selvästi kovempaa. Viimeisellä rastilla oli vielä aikaa antaa muiden leimailla rauhassa ja odotella vuoroani. No olisi siinä ollut toinenkin leimasin mutta se roikkui koivunoksalla aivan liian korkealla kaltaiselleni lyhytkätiselle pygmille. Odotin siis. Maaliin tullessa ylivoimaiset pohjat kuuman ryhmän toisena lähtijänä. Oli enää odotettava muiden suorituksia.

Niinhän siinä kävi, että OMa nappasi ylivoimaisen voiton ja vielä KeskimarkausMasakin sujutteli ohitseni. Maaliin tullessani pelkäsin hieman jo selvittäneeni kuka tulisi neljänneksi mutta niin se vain kääntyi pronssikamppailu meikäläisen voitoksi. Kaulaan pujotettiin siis uran ensimmäinen mitali kuninkuusmatkalta. Siihen olin kaikesta huolimatta tyytyväinen.

Viestistä sitten napattiin 7.tila. Kokolailla maksimaalinen suoritus joukkueeltamme. Hetken järjestäjät pelottelivat hylsyllä mutta onneksi sitä ei tullut. Kritiikkini kisoista olen kertonut jo aiemmin ja siihen ei enää palata. Viikonlopusta jäi kuitenkin tulosten valossa varsin positiiviset fiilikset. Ja hymyili se elämä taas muutenkin.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Hopea kaulassa, Kulta kainalossa - EM-kisojen toinen puolisko

EM-kisojen toinen, eli parempi, puolisko käynnistyi lauantain keskimatkalla ja tuli jatkumaan sunnuntaisella viestillä. Mutta kattellaan nyt se keskari ensin.

Keskimatka kisailtiin varsin poikkeukselliseen ja erikoiseen tapaan yhteislähdöllä. Kilpailusta oli odotettavissa varsin tiukka perhoslenkkien ja kartanvaihdon takia. Onneksi sentään keskusrastina toimineen ykkösrastin kerrottiin olevan peräti 6 metriä leveällä uralla. No oli muuten aika norjalainen kuusi metriä... No paukusta liikkeelle, toiset jo hieman ennen. Onneksi lähtö videoitiin, jatkotoimenpiteitä ei toki seurannut. Ykkösvälillä ei mitään ihmeitä seurannut, paitsi leimauksessa, jossa porukka meinasi kasaantua katkouralla (olisko ollut max 2m leveä), kun rastille tultiin molemmista suunnista ja lähtö seuraaville tapahtui samaan tapaan molempiin suuntiin. Jotkut kääntelivät suksiaan. Penkan puolelta onnistui porukan onneksi ohittamaan ja lennokkaan touch free-leimauksen avulla pääsi matkaakin jatkamaan. Alkumatkan pistelin pääasiallisesti porukan mukana kohtuullisen sujuvasta menosta nauttien. Mitään suurempaa suunnistustyötä en tehnyt, pidin vain huolen siitä, että mentiin oikeita uria. Kartanvaihdossa kuulin Jukalta, että olen seitsemäntenä. Tiesin perässä olevan ison ja nälkäisen letkan melkein näköetäisyydellä, joten kilpailusta oli tuleva vielä tiukka.
Toisen lenkin alussa kokeilin hieman omaa valintaa, eroja ei toki juuri tullut. Perhosilla onnistuin kuitenkin hukkaamaan Barchukovin selän, mikä tuli osoittautumaan ratkaisevaksi virheeksi. Yhteiselle loppulenkille lähtiessä näin Granatin ja Lamovin hieman edellä ja päätin vetää heidät kiinni. Tässä vaiheessa en sijoituksesta tiennyt mutta päättelin sen olevan hyvän, sillä takaa-ajava letka ei ollut saavuttanut. Kokolailla kaiken sai puristaa peliin mutta selät sain kiinni. Tokavikalle yritin omaa ratkaisuani mutta en siitä hyötynyt, saatoin pari sekuntia menettääkin ja olin edelleen letkan viimeisenä. Tässä vaiheessa myös huomasin letkassa olevan edelläni neljä miestä ja kun kuulutus hehkutti Stafun ja Rostin kamppailua arvelin taistelevani todellisista sijoituksista. Viimeiselle yritin niin ikään omaa valintaa muiden mennessä alakautta. Rastilla olin kuitenkin edelleen letkan viimeisenä, eikä loppukirikään tuonut muutosta asiaan. Lähemmäksi toki pääsin. Maalissa tajusin taistelleeni mitalista ja hävinneeni tuon kamppailun. Ne olivat ehkä elämäni katkerimmat ja pisimmät kymmenen sekuntia. Loppusija oli 7. Kymmenen pitkää sekuntia mitalista. Vaikka tulos olikin hyvä en voinut olla miettimättä mitä olisin voinut tehdä toisin. Loppujen lopuksi tilanne oli kuitenkin se, että kisan aikana minulla oli enemmän tilaisuuksia kääntää tilanne heikompaan suuntaan, kuin mitä sen parantamiseksi olisi ollut. Vaikka olisin ollut perhosilla kymmenen sekuntia nopeampi, niin en usko, että sijoitus olisi siitä mihinkään muuttunut. Olisin vain ollut nopeammin letkassa mukana.

Viestissä sain kunnian olla Suomen 1.joukueen avaajana. Tavoitteeksi asetettiin voitto. Paineet olivat ainakin itselläni sen mukaiset. En usko, että olen koskaan jännittänyt enempää, saatoin tuntea painolastin kapeilla harteillani. Viimeiset hetket ennen kisaa olin kuitenkin rauhallinen, sillä tiesin hallitsevani tuon homman. Tuo jännityksen tunne oli juuri se, mitä olin odottanut.
Alkumatkan pistelin jälleen vain porukan mukana, joskin ykköselle mennessä olin hetken kokolailla ulkona kartalta. Aukon laita paistoi onneksi riittävästi. Neloselle oli pidempi hiihtopätkä jossa saatoin imeä selkiä kiinni ja kuitata Gratatia lukuunottamatta muut. Toki sisäkurvikin tässä auttoi. Ykkösen pitkä hajonta tuli näin kuitattua. Yleisörastille tulin toisena ja loppulenkin perukoille mennessä siirryin jo keulille. Takaisin päin käännyttäessä missasin kuitenkin oion ja tein vielä heikon reitinvalinnankin, jolloin Granat (SWE) karkasi. Muut perässäni sinnitelleet onnistuin tiputtamaan pelkällä vauhdilla. Viimeisillä väleillä sain nipistettyä eron vaihdossa johtaneeseen Ruotsiin 18 sekunnin mittaiseksi, kun hieman ennen vaihtoa sitä oli vielä yli puoli minuuttia.
Toisella osuudella Venäjä onnistui karkaamaan OMalta ja Stafulle jäi hieman kirittävää. Usko voittoon oli todella kova mutta tällä kertaa Khrennikov oli lyömättömässä iskussa. Tuloksena kuitenkin hieno hopeamitali! Ensimmäinen kansainvälinen arvokisamitali, yksi niistä unelmista.

Hopeamitali pujotettiin kaulaan mutta Kultani sain kainaloon. Se jos mikä lämmitti mieltä. Auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta saatoin olla onnellinen.

perjantai 4. helmikuuta 2011

EM-kisat puolivälissä

EM-kisat täällä Lillehammerin nurkilla ovat saavuttaneet kisamatkojen lukumäärän suhteen puolivälinsä, joten lienee pienen välitilinpäätöksen aika. Menestyksen perusteella mitattuna on kouraan jäänyt mitalien ja kukkapuskien sijaan pelkkiä luita, tällä kertaa jopa kohtalaisen kokoisia, ei nyt mitään valtavia mutta reiluhkon kokoisia reisiluita kuitenkin.

Kisat avattiin perinteisellä väliaikalähdöllä käydyllä pitkällä matkalla, jolla mittaa oli varsin riittävästi. Hiihdetystä matkasta ei nyt niin tarkkaa kuvaa vielä ole mutta varmaan jossain likempänä kolmenkympin kriisiä liikuttiin. Tai sinnepäin. Oma kisa alkoi varsin mainiosti, sillä ensimmäisen virheeni tein vasta kisan toiselle rastille. Kyseessä oli ehkä himpun verran hitaampi reitti ja kapean luikkaribaanan muututtua jyrkässä alamäessä kokolailla pisteuraksi, eli hitaimmaksi mahdolliseksi baanaksi, ei vauhdin hurmasta voitu puhua. Toki tuohon aikatappioon vaikutti myös varovainen laskeutuminen ko. uralla. No ajattelin pitää välineet ja kanssakilpailijat ehjinä vielä tuossa vaiheessa. Neloselle koukin myös hieman isomman kaavan kautta ja tuossa vaiheessa local Stanimir painelikin ohi. Seuraavat kilometrit mentiinkin sitten vetovuoroa välillä vaihdellen aina siihen asti kun päätin käväistä toisen lenkin kolmosella kahteen kertaan. Tämä tosin maksoi vain puolisen minsaa ja aiheutti OMan iskeytymisen kantaan. Loppumatkalla sitten katseltiin aika ajoin OMan kantapäitä ja paikoin ei. Viimeisellä pitkällä välillä kairauduin vielä kerran kantaan välin pohja-ajan turvin vain hupeloidakseni tuon aseman hieman myöhemmin. Loppulenkillä täytyi jokatapauksessa taistella yksin. Mollivoittoisen alun jälkeen loppua kohti piristynyt meno tuottaa lopulta 11. tilan. Ei nyt aivan sitä, mitä hain. Päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys omaan tekemiseen. Virheet kun tuppaavat pudottamaan tuota loppusijaa... Kisa sentään oli hieno ja oikein kunnon pitkänmatkan kisa, kestoa olisi toki voinut olla vaikka vartin enempi.

Välipäivänä nautiskeltiin kevyellä hiihtolenkillä komeasta auringonpaisteesta ja valmistauduttiin tämänpäiväiseen sprinttiin. Kilpailu käytiin poikkeuksellisesti kahtena lyhyenä lenkkinä kartanvaihdolla ja odotettavissa oli varsin tiukkaa suunnistusta turhan tiheällä urastolla. Eli siis kaikkea sitä, missä omat vahvuuteni eivät missään tapauksessa piile. Tästäkin huolimatta viivalla oltiin valmiina taistelemaan tavoitteiden mukaisista sijoituksista.
Alkumatkasta onnistuin pitämään homman jopa siedettävästi lapasessa mutta ensimmäisen lenkin puolivälissä onnistuin lopulta pannuttamaan sellaiset ennätysluokan turvat eräässä kurvissa. Kokolailla samalla hetkellä kun otin tuntumaa lumen pintaan tajusin, että siihen ei nyt varsinaisesti olisi ollut varaa... Gps-seurannasta oli mukava katsella pallukan pysähtymistä jälkikäteen. Tuo maksoin helposti sellaiset 25sek. No kerrankos sitä kaatuu. Toinen lenkura sujui paremmin ja sijoitus nousikin varsin kohtuullisesti. Jälkikäteen suorituksesta paljastui muutamia pieniä virheitä muttei mitään katastrofaalista. Varsin tiukkaa suorittamista vaatineessa kisassa monet muutkin sortuivat pieniin ja suurempiinkin virheisiin. Lopputuloksena tutun oloinen 11. käteen jäänyt luu oli samaa luokkaa kuin pitkällä matkalla. No ehkä olin tähän hiukka tyytyväisempi, sillä tämän kaltaiset kisat nyt eivät varsinaisesti ole erikoisalaani.

Huomenissa sitten keskimatkaa yhteislähdöllä ja sunnuntaina viesti. Ja siinäpä ne kisat sitten ovatkin. Ei täällä ihmeempiä. Onneksi sentään kulta osaa hoitaa ne mitalit kotiin.

torstai 20. tammikuuta 2011

Ski-O Tour - henkilökohtainen kärsimysnäytelmä

Hiihtosuunnistuksen keskieuroopan kiertue Ski-O Tour oli näkemisen ja kokemisen arvoinen. Ja se ansaitsee myös pitkän selostuksen. Aikansa tämän tarinan kirjoittaminen otti, ei siksi että siitä tulisi hyvä, otti vaan.

Joulun jälkeen olin tunnustellut olevani hyvässä hiihtokunnossa. Ehkä jopa parhaassa sileän kunnossani ikinä. Sitä myöten myös ennakko-odotukset nousivat samaa rataa kohti kattoa, jopa taivaita. Viimeisenä testinä oli ohjelmaan kirjattu Keski-Suomen maakuntaviesti eli tapahtuma, jossa tulee olla aina parhaimmillaan. Muuramen joukkue oli kilpailussa jopa jonkinmoinen musta hevonen, siihen malliin voittajaveikkauksia ainakin maakuntaviestiarpoihin tiedän rustatun. Ja se rustaaja muuten en ollut minä. Tavallisuudesta poiketen olin jo 8.osuudella, joka oli sama 9km V kuin akkuripätkäkin. Ennakkoon oli luvattu, että Muuramesta löytyy osuuden nopein mies ja panoksena tässä oli vain ja ainoastaan työpaikkani. Sen pienemmillä panoksilla ei puolestani (tai minua vastaan) pelattu.
Itse kilpailu sujui joukkueeltamme mainiosti. Sijoituimme lopulta 5. tilalle, mikä on selvästi paras Muuramen sijoitus koskaan. Heikosti ei tosin kulkenut itsellänikään. Suksi pelasi ja olin selvästi nopein. Tarkempi analysointi paljasti myös kaikkien ankkureiden jääneen taakse. Nappasin näin ainakin periaatteellisella tavalla kauan himoitsemani Aallon Matin päänahan ja sekös lämmitti mieltä!

Mutta tuskin oli maakuntaviestistä selvitty kun käänsin golfin nokan jo kohti etelää. Varhain perjantaiaamuna oltiin jo Stafun kanssa asemissa lentokentällä. Asemissa siellä oli muitakin. En nyt ehkä ajatellut törmääväni perjantaina aamutuimaan Helsinki-Vantaalla Mikko Harjuun mutta näin vain tapahtui. Samanlaista viestiä tuli sieltäkin suunnalta. No toiset lentelee Wieniin ja toiset kohti jenkkejä. Onneksi meillä oli se lyhyempi matka edessä. Itsellenikin selvisi, että kuntoni salaisuus piilee siinä, että ensilumenladulla pistelen ehkä porukan heikoimmalla suksella ja taistelen etiäpäin mutta kun lumet tosissaan tulevat ja vaihdan alle kunnon kisakapulat, niin jopas onkin hiihto helppoa. No totta ainakin toinen puoli. Ei muuta kuin hyvää reissua Mikolle!

Itävaltaan päästiin ilman ongelmia ja suksetkin tulivat perille. Ilmeisesti jenkkeihin matkatessa saattaa kalusto jäädä matkalle... No paikallisten autonvuokraajien mielestä Peugeot 407 on vastaava kuin Toyotan Raw4. Itse en huomaa yhtäläisyyttä. Kattotelineetkin jätettiin ottamatta, sillä magneettisilla tuskin kuljetellaan 25 paria suksia. Tämä tiesi matkaan pientä mutkaa rautakauppaan, josta kattotelineiden rakentamiseen sopivat ainesosat löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen. No tuli ainakin rakentajaranelle töitä. Illan aikana majapaikkaamme löysivät tiensä myös pari norjalaista, Hasse ja Sindre, joista ensimmäiselle päivien erottaminen toisistaan on ehkä hieman vaikeaa.

Ensimmäinen kisa käytiin jo lauantaina, joten liiemmälti ei jäänyt aikaa valmistautua. Kisa aamuna laiteltiin sukset kuntoon ja olin (tai ainakin luulin olevani) valmis. Menohaluja oli ehkä vähän liikaakin, mikä kostautui heti alkumatkasta parina pikku virheenä. Jätin myös käyttämättä yhden ison oion metsän lävitse jolloin Eivind nappasi kiinni ja meni samalla ohitse. Alkoi syödä rotan lailla. Jos olisin tässä vaiheessa tiennyt mitä tältä reissulta olisi vielä odotettavissa, niin en olisi uskonut. Tuo yksi oiko näytteli kisan sijoituksissa muuten kohtuullisen isoa osaa. Sijoitus oli lopulta 20.

Mutta ei auttanut kuin niellä pettymyksensä ja valmistautua uuteen kisaan. Kisaformaatti on armoton. Sunnuntaina ohjelmassa oli ns. pitkänmatkan kisa. Lyhyt sellainen. Kokolailla alusta asti kävi selväksi, että en vain osaa. Kokolailla täysin avoimilla alueilla oikominen ei vain tuntunut riittävän luonnolliselta ja helpolta, vaan koko ajan piti miettiä mitä tehdä, mihin mennä nyt? Eivind nappasi minut jälleen kiinni ja luovutin kisan henkisesti jo väliaikaisesti. Hetken verran menikin paremmin mutta lopussa kun pyrin jälleen lisäämään vauhtia, niin mopon hallinta osoittautui varsin vaativaksi tehtäväksi. Asiaa ei tietenkään helpottanut aivan liian kosteisiin olosuhteisiin voideltu kisapari, joka toimi ainoastaan ylhäällä auringon lämmittämillä alueilla. Kisa kun käytiin pääasiallisesti kuivemmalla lumella. Kaiken hyvän lisäksi onnistuin pannuttamaan yhdellä oikosella oikein kunnon turvat, jonka seurauksena lonkankoukistajan/nivusen paikkeilla tuntui riittävän kovaa kipua vielä päivienkin päästä. Tuloslistaa katsellessa alkoi epätoivo hiipimään puseroon. Stafun ylivoima oli jotain todella järkyttävää. Sijoitus oli 23. ja tiesin, että aseita kelkan kääntämiseen oli varsin vähän. Illan kevyt pertsan lenkki nosti hieman mielialaa ja kulta käski uskomaan itseeni.

Kolmas ja samalla viimeinen Itävallan kisapäivä tarjosi sprinttiä. Keli oli jälleen plussalla. Tällä kertaa suksi toimi aivan riittävän hyvin. Kisan taktiikaksi muotoilin urilla pysymisen, sillä oikokikkailut eivät tuntuneet ottavan sujuakseen. Tiesin ottavani tällä taktiikalla paikoin takkiin mutta alati murenevan itseluottamuksen kanssa ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin pelata varman päälle ja pelastaa ne rippeet, jotka enää olivat jäljellä. Taktiikka toimikin kohtuullisen hyvin, sillä onnistuin tekemään tuohonastisista parhaan suoritukseni. Häikäisevä se ei tosiaan ollut, mutta antoi minulle vielä pientä toivoa tunnelin päässä kajastavasta valosta. Sijoitukseni oli 15. ja se on jotain aivan muuta kuin mihin tähtäsin.

Iltasella käväistiin Hochfilzenissä ampumahiihdon pyhätössä hiihtämässä ja vietettiin Hassen läksiäisiä. Hän oli päättänyt lähteä jo kotiin. Paikallista motivaatiomäntyä kiertäessä ei voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että tästä olisi tuleva sellainen waterloo, jota ehkä ennakkoon paikoin pelkäsin. Lanki muistutti homman alkavan Slovakiassa puhtaalta pöydältä. Homma tulisi kuulemma muuttumaan. Ja kuinka oikeassa Jukka olikaan...

Matka Slovakiaan oli yllättävän nopea. No tietysti kun motarilla saa päästellä ainakin sataakolmeakymppiä, niin kyllä siinä kilometrit vaihtuu. Lumen vähyys aiheutti kuitenkin arvailuja kilpailujen käymisestä ja käymättäjättämisestä. Kremnicaan saapuessa ei lumesta ollut vielä tietoakaan ja kisapaikka odotti jo kymmenen kilsan päässä. Pikkuhiljaa vuoren rinnettä kiivetessä lumi alkoi lisääntyä mutta turhan hitaasti. Perillä Skalkan huipulla lunta toki oli mutta vähemmän kuin mitä kisojen pitäminen mielestämme vaati. Kaikeksi onneksi majapaikkamme oli, sanotaanko nyt vähintään eksoottinen. Mutta siis ihan käypä majapaikka meille. Toisen välipäivän pitkällä lenkillä suksia kanneltiin useampaan otteeseen mutta niin vain sitä lunta aina mutkan takaa löytyi. IOF TA:n kommentti kuului: I´m afraid we have to cancel the sprint area. Ja jälleen piti kuulemma uskoa itseensä. Olin ehkä kaukana sieltä, missä halusin olla mutta jaksaa täytyi.

Slovakian kisat avattiin keskimatkan yhteislähdöllä, joka käytiin kolmena lenkkinä. Urasto koostui pääosin baanoista, joita oli alueella varsin paljon ja tiheässä. Tämähän tietysti sopii meikäläiselle mutta mielellään sitä kisailisi hieman vaihtelevammilla urastoilla. Kisaa varten meille oli tilattu myös lumisade, joka paransi lumiolosuhteita huomattavasti tuomalla useita senttimetrejä puhdasta uutta lunta urastolle. Tämä sade luultavasti pelasti kisat. Lumisateesta, baanoista tai viesteistä sain uutta virtaa ja onnistuin kasaamaan itseluottamukseni rippeitä ihan pieniksi kasoiksi asti. Viimeisellä kilometrillä kolmanneksi sijoittuneen Grigorievin selkä oli vielä näkyvissä mutta sinne se vain jonnekin karkasi. Loppukirissä raateleva tappio loppusuoran kurvissa oikopaikkansa käyttäneelle Gruzdeville. Sijoitus 6.

"Oi kiva että sä kulta tykkäät." Tunsin olevani jälleen elossa.

Viidenteen kisaan tarjottiin sitten oikein kunnon vesisadetta. Kaikki edellisenä päivänä satanut lumi meni ja ehkä hieman vanhojakin. Urat olivat pelkkää loskaa ja kisoihin uhraamani suksipari ei varsinaisesti ole tunnettu vesikelin parina. Koko massiivinen Suomen joukkue kärsi samasta vaivasta, osin teimme sen turhaan. Tappiota suksella tuli lukuisia sekunteja per väli ja se on sprintissä liikaa. Kun tähän vielä lisätään venäläisten huomattavasti parempi luisto, niin koko konkurssi oli valmis. Tein kokolailla maksimaalisen suorituksen noihin oloihin omista lähtökohdistani, virheitä noin 15sek, jätin kaikkeni ladulle ja olin 11. En oikein tiennyt pitäisikö olla tyytyväinen vai pettynyt. Olin sitten molempia.

Olosuhteet eivät viimeiseen kisaan varsinaisesti parantuneet. Alue vaihtui uuteen ja ei oikeastaan ollut mitään tietoa siitä, mitä tulossa oli. Tai no "skiing + light orienteering in the beginning" ja muuta mukavaa. Ja yksi vaarallinen kohta miesten radalla. Ykkösvälillä jätin oion käyttämättä, koska lumihangessa 100m vertikaalia alaspäin ei houkutellut riittävästi, ja kisan jälkeen totesin sen maksaneen kaksi minuuttia. Kolmosta en meinannut oion päätteeksi löytää ollenkaan. Siitä reilut kolme minsaa plussaa. Lisäksi vielä yksi tasoa pitkin tehty oiko, jolla pääsi liian alas rinteessä. Kokonaisuudessaan siis 5-6min koukeroita. Virheettä tuolta tosin ei kovin moni ponnistanut. Oli sen verran mielenkiintoiset olosuhteet ja muuttuvat tekijät. Lopputuloksissa olin jälleen 11. Tämänkin tuloksen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin siis jälleen pettynyt ja tyytyväinen samalla kertaa. Ne oli sellaiset kisat. Tourin kokonaistuloksissa oli lopulta 12.

Sunnuntaina päästiin sitten fiilistelemään paikallisilla laduilla ensimmäistä kertaa siten, että näki johonkin. Sumu hälveni Skalkan huipulta juuri sopivasti ja viimeisen pitkän lenkin saattoi heittää hyvin mielin vaikka maisemia ihaillen. Paluumatkakin sujui varsin mukavasti ja ruumaan pakatut auton avaimetkin saapuivat kaikeksi onneksi Helsinki-Vantaalle ajallaan. Osaan kato ton pakkaamisen aika hyvin.

Kokolailla mielenkiintoinen oli reissu. Kisamenestys ei missään nimessä ollut sitä mitä lähdin hakemaan. Slovakiassa nyt sinnepäin mutta Itävallassa oltiin hyvin kaukana hyvistä tuloksista. Henkistä kanttia koeteltiin aika isosti ja välillä sitä joutui miettimään, että onko tässä mitään järkeä. Kuitenkin väitän tämän reissun jäävän ehdottomasti positiivisen puolelle, sillä kaikki olosuhteet on hallittava jos menestystä haluaa. Kisoissa voi vastaan tulla mitä tahansa ja Tourin jälkeen on nähnyt siitä jo aika ison osan... Tästä on hyvä ponnistaa kohti EM-kisoja!

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Lautalla

Huomenna torstaina maakuntaviesti ja perjantaina startti kohti Ski-O Touria. Siinä sitä meneekin sitten aina tuonne puolentoista viikon päähän asti reissussa. On se hyvä päästä kokeilemaan muitakin nousuja kuin Öljymäki.

Meinneistä sen verran, että Imatralla oli toinen. Sekä karsinnassa että finaalissa. Finaalissa oli voiton avaimet jo käsissä, kun kiskoin pitkälle hiihtovälille 12sek pohjat vain menettääkseni juurikin saman verran seuraavalla lyhyellä välillä. Tuossa vaiheessa Kulta kiinnosti enemmän. Oleellista muutosta tilanteeseen ei ole tullut. Ehkä pienen pientä liikahdusta parempaan suuntaan.

Joululomakin tuossa heilahti menemään turhan nopeasti. Ei kerinnyt kuin kääntymään Timitrassa pariin kertaan ja toteamaan kotimaiset pakkasennusteet turhan epätarkoiksi Äänekosken hiihtojen pitämisen suhteen. Tuskin sillä kuitenkaan suurta merkitystä on, onko pakkasta kymmenen vai kaksikymmentäviisi astetta. No harjoittelemaan sentään ehti. Samaan hengenvetoon voisi todeta loman loppuneen turhan lyhyeen. Enemmänkin yhteistä aikaa olisin voinut viettää. No vuosi sentään loppui aiempia veljiään paremmin ja uusi alkoi niin ikään veljiään kirkaampana. Jos näin voisi jatkua ikuisesti, niin täällähän saattaa ihan viihtyä pidempäänkin.

No niistä henkilökohtaisista elämän riemuista toisiin. Vuoden vaihteen kunniaksi näytti Snettikin listanneen Top 10 – Suunnistuksen ”ei ehkä ihan näin” –hetket 2010 ja tuolle ns. kyseenalaiselle listalle voin ylpeänä todeta itsekin tietyllä tapaa päätyneeni. Jostain syystä suomalaisessa urheilukulttuurissa ei voida hyväksyä sitä, että joku tuo esille sen toisenkin puolen, vaan sillä leimautuu samalla itsekeskeiseksi ja omahyväiseksi kusipääksi tai vähintään huonoksi häviäjäksi. Ymmärrän toki, että ns. asialinjalta poikkeaminen noissa tapauksissa on sitten asia erikseen. No se siitä.

Ei tässä tämän suurempia tänään. Tuskin huomennakaan. Annetaan sen elämän hymyillä.