Jo kauan sitten ajankohtaisuutensa menettänyt otsikko saa luvan päättää pitkän hiljaisuuden. Otsikon mukainen harjoitus tuli Stafun kanssa vedettyä joskus marras-joulukuun lumilla Ylläksellä. Aikalaiset saattavat vielä muistaa myös nuo sanat virolaisen ystävämme suusta kuultuna, ilman noita sanoja tuskin olisi tuota mäkitreeniä vedetty.
Mutta se otsikosta. Huomenna hyppään lentokoneeseen ja päästelen sen kyydissä aina San Franciscoon. Tuolta matka jatkuu sitten vuoriston suuntaan ja ensimmäinen määränpää tais olla Kirkwood tai jokin sen tapainen. Periltä tulisi sitten löytää lunta, mielellään paljon, sillä reilun viikon päästä tuolla suunnalla alkaa hiihtosuunnistuksen maailmancup. Tällä hetkellä lumitilanne on ilmeisesti vielä kehno mutta joitakin kymmeniä senttejä on lupailtu lähipäiville. Kisajärjestäjät tosin toivoivat paria metriä, jotta Bear Valleyn osakilpailu saataisiin pidettyä. Suomessa järjestäjille riittää valitettavasti parikin senttiä. No siinä se ison maailman ero tähän kotipuoleen.
Kuten tuosta tulevasta maailmancupin reissusta voi päätellä, on kisakausi alkanut vähintään kelvollisesti. En sitten kyllä tiedä, että tarvitseeko kultapossukerholaisilla sen kauden edes kelvollisesti alkaakaan? Kun kuulemani
mukaan olen nyt itsekin siihen kultapossukerhoon päätynyt. Nimityksen johdosta voisi varmaan juoda oikein pullakahveet, voin tarjota Jones sullekin.
No se siitä. Mutta ihan kohtuudella on siis kisoissa mennyt. Hisupuolella nyt oikeastaan siedettävästi koko ajan, sileän puolella on ollut vähän ailahtelevampaa. Onneksi sentään Uuraisilta kävin palkintorahat kotiin näppäämässä. Siis palkintorahat ihan kirjaimellisesti. Parempaan suuntaan siis ollaan menossa par'aikaa mutta niinhän sitä tämän ammattilaisuuden myötä pitäisikin olla. Katotaan sitten keväällä mitä viivan alle jäi.
Tämmöistä tänään. Älä Kulta ala murjottamaan, tuun ihan kohta takaisin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kisat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kisat. Näytä kaikki tekstit
torstai 19. tammikuuta 2012
tiistai 31. toukokuuta 2011
Kevät on mennyt - kesä on täällä
Huhtikuun alun jälkeen on ollut aika vähänlaisesti kerrottavaa. Eikä sen määrä ole tainnut vieläkään päässyt kovin paljoa lisääntymään.
No sitten viimenäkemän on ainakin nuo lumet sulaneet. Siitä meinasinkin oikein kerran jo kirjoittaa mutta se jäi sitten. Ja lumien sulamisen suhteenkin saattaa olla vähän niin ja näin, varmaan jostain Uuraisten takamailta vielä löytyisi sen verran kinosta, että pääsisi edes hiukan revittämään. Se.
Mutta mutta. On se tuo kesäpuolen kisakausikin tullut avattua. Kisojahan on tullut käytyä melkein oikein urakalla ja on tullut nähtyä mm. Keuruuta, Suolahtea, Ilomantsia, Jämsää, Kangasniemeä ja Hankasalmea. Siinähän ne sitten olikin. Hyvän mielen kisoja.
Huomenissa sitten kaivetaan autotallin uumenista rullasukset esiin ja käväistään ottamassa tuntumaa Isolahden suunnan tiestöön. Luultavasti samalla selviää onko laakerit ruostuneet umpeen sitten viime kerran. Toivottavasti ei. Pitäis kato maanantaina repiä neljä kertaa vaaralle. Ensi viikon ohjelmassa on alkuviikolle varattu testileiriä Vuokatissa. Siellä pitäisi sitten selvitä myös ensi talven kuviot hieman tarkemmin. Sitä odotellessa. Ja loppuviikolle sitten jotain muuta.
Mutta onhan niitä kisoja muuten tälläkin viikolla. Mm. KePo-viestiä ja SM-kukkapenkkisuunnistusta on tarjolla. Ainakin siellä kukkapenkkikisoissa tultaneen näkemään paljon hylsyjä, kun kilpailija toisensa jälkeen ylittää jonkin pienen pienen parturoidun kukkapenkin päädyn hiukan väärältä kohdalta viistäen. Tai mistä sitä tietää. Juuri mitään ennakkoinformaatiota ei kisoista ole vielä ollut tarjolla. Kun nyt edes tietäisi että juostaanko kukkapenkkejä vai maastoa. No mitäpä sitä sillä tiedolla tekisikään?
Tänään muuten vedin sprinttiviimeistelyt Sarvivuoren purtsilla ja Keljonkankaan koulun ympäristössä. Oli muuten varsin kansainvälistä sprinttiä tarjolla, vaikka itse sanonkin.
Lopuksi vielä tuohon otsikkoon. Eilen oli maanantai ja syksy, tänään on kesä ja jälleen maanantai. Ihan tosi, näin ainakin erään kotimaisen suuryrityksen papereissa. Lisäksi todettiin töissä tänään, että ylihuomenna on taas tiistai. Tai siis näin saatiin jälleen taululta lukea. Että ota siitä sitten selvää miten nämä viikot oikein etenevät? Minä en tiedä ainakaan.
No sitten viimenäkemän on ainakin nuo lumet sulaneet. Siitä meinasinkin oikein kerran jo kirjoittaa mutta se jäi sitten. Ja lumien sulamisen suhteenkin saattaa olla vähän niin ja näin, varmaan jostain Uuraisten takamailta vielä löytyisi sen verran kinosta, että pääsisi edes hiukan revittämään. Se.
Mutta mutta. On se tuo kesäpuolen kisakausikin tullut avattua. Kisojahan on tullut käytyä melkein oikein urakalla ja on tullut nähtyä mm. Keuruuta, Suolahtea, Ilomantsia, Jämsää, Kangasniemeä ja Hankasalmea. Siinähän ne sitten olikin. Hyvän mielen kisoja.
Huomenissa sitten kaivetaan autotallin uumenista rullasukset esiin ja käväistään ottamassa tuntumaa Isolahden suunnan tiestöön. Luultavasti samalla selviää onko laakerit ruostuneet umpeen sitten viime kerran. Toivottavasti ei. Pitäis kato maanantaina repiä neljä kertaa vaaralle. Ensi viikon ohjelmassa on alkuviikolle varattu testileiriä Vuokatissa. Siellä pitäisi sitten selvitä myös ensi talven kuviot hieman tarkemmin. Sitä odotellessa. Ja loppuviikolle sitten jotain muuta.
Mutta onhan niitä kisoja muuten tälläkin viikolla. Mm. KePo-viestiä ja SM-kukkapenkkisuunnistusta on tarjolla. Ainakin siellä kukkapenkkikisoissa tultaneen näkemään paljon hylsyjä, kun kilpailija toisensa jälkeen ylittää jonkin pienen pienen parturoidun kukkapenkin päädyn hiukan väärältä kohdalta viistäen. Tai mistä sitä tietää. Juuri mitään ennakkoinformaatiota ei kisoista ole vielä ollut tarjolla. Kun nyt edes tietäisi että juostaanko kukkapenkkejä vai maastoa. No mitäpä sitä sillä tiedolla tekisikään?
Tänään muuten vedin sprinttiviimeistelyt Sarvivuoren purtsilla ja Keljonkankaan koulun ympäristössä. Oli muuten varsin kansainvälistä sprinttiä tarjolla, vaikka itse sanonkin.
Lopuksi vielä tuohon otsikkoon. Eilen oli maanantai ja syksy, tänään on kesä ja jälleen maanantai. Ihan tosi, näin ainakin erään kotimaisen suuryrityksen papereissa. Lisäksi todettiin töissä tänään, että ylihuomenna on taas tiistai. Tai siis näin saatiin jälleen taululta lukea. Että ota siitä sitten selvää miten nämä viikot oikein etenevät? Minä en tiedä ainakaan.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Lapin Lumirastit
Lapin Lumirastit päättivät jälleen hiihtosuunnistuskauden. Samaan pakettiin oli nyt jo totuttuun tapaan turboahdettu perjantain sprintti, lauantain SM-erikoispitkä ja sunnuntain keskimatka.
Kisoihin valmistautuminen sujui varsin optimaalisesti ja viimeistelyharjoituksetkin olin tehnyt peräti ulkomailla Ruotsin maalla MM-kisojen yhteydessä, osan jopa oikein kilpailusuorituksina.
No itse kisat polkaistiin käyntiin siis sprintillä. Jo heti lähtöpaikalla koin positiivisen yllätyksen urastoa kartalta silmäillessäni, sillä se oli harvinaisen harva. Luvassa ei siis ollut mitään selän suoristelua, vaan kisassa saisi painaa täysiä. Ja sehän sopii. Vitosrastilla olinkin hyvissä iskuasemissa kuusi sekuntia lopulta toiseksi sijoittunutta Hasse Jörgeniä perässä. Pitkälle kutosvälille tein mielestäni hyvän valinnan yläkautta tamppariuraa mutta aavistuksen kapealla ja lainemaisella moottorikelkkojen rikkomalla baanalla ei lopulta tultukaan. Ehkä siinä jotain pientä erimielisyyttä oli meikäläisen ja uraluokituksen välillä mutta menköön. Tylyt 29sekkaa pataan nopeimmalta ja peli oli selvä. Lopuilla väleillä olin muuten sen kuusi sekuntia Hassea nopeampi. Aijai. Olis voinut vaikka harmittaa. Olin sitten 7.
Lauantaille sitten laiteltiin taas kalustoa kuntoon oikein urakalla. Jopa siihen malliin, että naapurimökeistä loppui virta kesken. Onneksi meillä ei ollut sitä ongelmaa... Erikoisen pitkällä alku sujui varsin leppoisasti lisää vauhtia letkan veturilta pyydellessä mutta alkoi se hymy hyytymään itse kultakin tuossa matkan edetessä. Jostain syystä nuo leveät tamppariurat vainosivat minua tuossakin kisassa, sillä kisan kulun suhteen varsin ratkaisevalla ensimmäisen lenkin pitkällä välillä onnistuin hupeloimaan aikaa ensin hieman hitaammalla alkuvalinnalla sekä oikomista heikosti kestävällä hankiosuudella, sitten kapean oloisessa tampparinousussa sekä lopulta myös rastille tehdyllä virheellä. Näiden episodien jälkeen kiinnikurottavaa oli taasen parisen minsaa lisää, eikä siihen sitten oikein eväitä enää löytynytkään. Kaikenlaista tuossa kisan aikana vielä tuli yritettyä mutta tilanteen kääntäminen olellisesti parempaan ei enää onnistunut. Milloin oli karttaa taiteltava uudestaan telineeseen ja milloin raavittava ensimmäisen lenkin kartan jämiä pois hiihdettävän lenkin rastien päältä... Pitää näemmä olla huolellisempi jatkossa. Toisen lenkin lopussa saatiin lopulta KeskinarkausMasa näköpiiriin ja aika nopeasti myös kiinni. Tässä vaiheessa päätin hiukan pienentää letkaa ja rykäisin kärkeen. Niskanen taisi olla ainoa, jolla oli mahdollisuuksia yrittää iskeä kantaan. Muutaman sijan siinä onnistuin ratkaisemaan mutta mitaliin asti se ei riittänyt. Lopputuloksissa 4. tila SM-kisassa. Tuloksissa edessä on pari norskia mutta heitähän ei siis SM-tuloksiin lasketa, Lumirastien kokonaistilanteeseen kylläkin. Sinällään hiukan huolestuttava tilanne, sillä Kulta pistää (melkein) aina noissa sijoituksissa paremmaksi. No hyvä se on sekin.
Sunnuntain keskimatkalta ei sitten käteen juuri mitään enää jäänytkään. Hihassa ei vaan ollut enää mitään. Ässät oli heitelty pöydälle jo ajat sitten ja selkänahastakaan ei enää paljoa revitty. Maalissa olin ennenkaikkea huojentunut, sillä se oli kausi sitten paketissa. Kisassa olin taas 7. ja kokonaiskisassa 6.
(Kuva: tornedal.se)
Tornedalin kuvatekstistä huolimatta kuvassa ei ole Staffan Tunis, vaan ihan Reisi Häkkinen, eikä Stafukaan ole tietääkseni (vielä) lopettamassa. Ja luultavasti en minäkään. Suksiakaan ei vielä ole laitettu varastoon vaan hiihtokausi jatkuu yhä. Sunnuntaina sitten Saarijärvellä kansallisissa startataan seuraavan kerran. Ja Laajavuoressa olen käynyt treenini hiihtämässä, ensimmäistä kertaa sitten joulukuun 1.päivän. Valitettavasti Moholdt ei ollut tätä todistamassa mutta niitä yhteisreenejä odotellessa...
Ne oli semmoiset reissut ne. Vuoden parhaita reissuja, ei kisamenestyksen perusteella mutta muuten vaan. Tuntui tuo aurinko paistavan sen verran reippaasti ja Kulta hymyili.
Kisoihin valmistautuminen sujui varsin optimaalisesti ja viimeistelyharjoituksetkin olin tehnyt peräti ulkomailla Ruotsin maalla MM-kisojen yhteydessä, osan jopa oikein kilpailusuorituksina.
No itse kisat polkaistiin käyntiin siis sprintillä. Jo heti lähtöpaikalla koin positiivisen yllätyksen urastoa kartalta silmäillessäni, sillä se oli harvinaisen harva. Luvassa ei siis ollut mitään selän suoristelua, vaan kisassa saisi painaa täysiä. Ja sehän sopii. Vitosrastilla olinkin hyvissä iskuasemissa kuusi sekuntia lopulta toiseksi sijoittunutta Hasse Jörgeniä perässä. Pitkälle kutosvälille tein mielestäni hyvän valinnan yläkautta tamppariuraa mutta aavistuksen kapealla ja lainemaisella moottorikelkkojen rikkomalla baanalla ei lopulta tultukaan. Ehkä siinä jotain pientä erimielisyyttä oli meikäläisen ja uraluokituksen välillä mutta menköön. Tylyt 29sekkaa pataan nopeimmalta ja peli oli selvä. Lopuilla väleillä olin muuten sen kuusi sekuntia Hassea nopeampi. Aijai. Olis voinut vaikka harmittaa. Olin sitten 7.
Lauantaille sitten laiteltiin taas kalustoa kuntoon oikein urakalla. Jopa siihen malliin, että naapurimökeistä loppui virta kesken. Onneksi meillä ei ollut sitä ongelmaa... Erikoisen pitkällä alku sujui varsin leppoisasti lisää vauhtia letkan veturilta pyydellessä mutta alkoi se hymy hyytymään itse kultakin tuossa matkan edetessä. Jostain syystä nuo leveät tamppariurat vainosivat minua tuossakin kisassa, sillä kisan kulun suhteen varsin ratkaisevalla ensimmäisen lenkin pitkällä välillä onnistuin hupeloimaan aikaa ensin hieman hitaammalla alkuvalinnalla sekä oikomista heikosti kestävällä hankiosuudella, sitten kapean oloisessa tampparinousussa sekä lopulta myös rastille tehdyllä virheellä. Näiden episodien jälkeen kiinnikurottavaa oli taasen parisen minsaa lisää, eikä siihen sitten oikein eväitä enää löytynytkään. Kaikenlaista tuossa kisan aikana vielä tuli yritettyä mutta tilanteen kääntäminen olellisesti parempaan ei enää onnistunut. Milloin oli karttaa taiteltava uudestaan telineeseen ja milloin raavittava ensimmäisen lenkin kartan jämiä pois hiihdettävän lenkin rastien päältä... Pitää näemmä olla huolellisempi jatkossa. Toisen lenkin lopussa saatiin lopulta KeskinarkausMasa näköpiiriin ja aika nopeasti myös kiinni. Tässä vaiheessa päätin hiukan pienentää letkaa ja rykäisin kärkeen. Niskanen taisi olla ainoa, jolla oli mahdollisuuksia yrittää iskeä kantaan. Muutaman sijan siinä onnistuin ratkaisemaan mutta mitaliin asti se ei riittänyt. Lopputuloksissa 4. tila SM-kisassa. Tuloksissa edessä on pari norskia mutta heitähän ei siis SM-tuloksiin lasketa, Lumirastien kokonaistilanteeseen kylläkin. Sinällään hiukan huolestuttava tilanne, sillä Kulta pistää (melkein) aina noissa sijoituksissa paremmaksi. No hyvä se on sekin.
Sunnuntain keskimatkalta ei sitten käteen juuri mitään enää jäänytkään. Hihassa ei vaan ollut enää mitään. Ässät oli heitelty pöydälle jo ajat sitten ja selkänahastakaan ei enää paljoa revitty. Maalissa olin ennenkaikkea huojentunut, sillä se oli kausi sitten paketissa. Kisassa olin taas 7. ja kokonaiskisassa 6.
(Kuva: tornedal.se)
Tornedalin kuvatekstistä huolimatta kuvassa ei ole Staffan Tunis, vaan ihan Reisi Häkkinen, eikä Stafukaan ole tietääkseni (vielä) lopettamassa. Ja luultavasti en minäkään. Suksiakaan ei vielä ole laitettu varastoon vaan hiihtokausi jatkuu yhä. Sunnuntaina sitten Saarijärvellä kansallisissa startataan seuraavan kerran. Ja Laajavuoressa olen käynyt treenini hiihtämässä, ensimmäistä kertaa sitten joulukuun 1.päivän. Valitettavasti Moholdt ei ollut tätä todistamassa mutta niitä yhteisreenejä odotellessa...
Ne oli semmoiset reissut ne. Vuoden parhaita reissuja, ei kisamenestyksen perusteella mutta muuten vaan. Tuntui tuo aurinko paistavan sen verran reippaasti ja Kulta hymyili.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Toivakan iltahiihdot
Keski-Suomen piirikunnallisen hiihtokalenterin ehkä perinteisimmät kapinat, eli Toivakan maineikkaat iltahiihdot, käytiin tänään. Kilpailumatkana oli raateleva 7,5km ja mukana oli toinen toistaan kovempia karpaaseja. Kun tähän vielä lisättiin nihkeäluminen nollakeli, niin otatuksesta Paikkalanvuorella oli tuleman ehkä kauden raatelevin.
Ennakkovalmistautuminen oli vähintäänkin kohdallaan, sillä jo kisaa edeltävänä iltana tuli Joukon kanssa voideltua kokonaiset kolme paria lähes kisakuntoon. Näistä kisapäivän viimeistelyssä laitoin lopulta kisakuntoon peräti kaksi paria. Satsaus oli siis suurta. Kaiken lisäksi säätilaa tarkkailtiin lähes koko päivän ajan, jotta mahdollisiin kelin muutoksiin olisi mahdollista reagoida nopeasti. No näin ei kuitenkaan tehty.
Kisapaikalle siirryttiin Liuhan veljesten kanssa jo hyvissä ajoin ja verryttelyyn jäikin näin aikaa ruhtinaallisesti. Jo menomatkalla kisan kulkua ja erilaisia taktiikoita spekuloitiin ahkerasti ja voikin sanoa autokuntamme olleen erittäin täpinöissään! Jukan osalta viimeiset voitelut jätettiin tekemättä, jotta ajankäyttö kisavalmistautumiseen saatiin maksimoitua. Paikan päällä sitten tarkistamaan lähtöaika taululta ja numerolaputkin siinä samassa poimittiin omatoimisesti korista.
Startin lähestyessä oli mahdollista aistia suuren urheilujuhlan tuntua kun juniorisarjalaiset kiersivät kenttää valtavan kannustuksen saattelemana muiden valmistautuessaan hermostuksissaan omaan suoritukseensa. Itsekin jännitin nouseeko ensimmäinen mäki wassulla jokaisella kiekalla ja kuinka Jukan selkä tulisi kisan aikana lähestymään, vai lähestyisikö se?
Pitkään ei tarvinnut sen nousun kohtaloa miettiä, sillä heti ensimmäisellä kiekalla vaihdoin ajoissa kuokalle. Kulkupäivä. Jukan selkä imettiin kiinni vasta stadionin laskussa ja hapot oli jo vallanneet kehoni. Tiesin nauttivani seuraavista kahdesta kierroksesta!
Ja nautintoa ne tosiaan olivatkin. Tuskin mikään voittaa sitä tunnetta, mikä lihaksissa ja koko kropassa on hiihtokisan aikana. Ei mikään voita sitä uskomattoman hienoa tunnetta pahasta olosta kun puskee itseään eteenpäin, tietäen saavansa nauttia siitä tunteesta vielä maalissakin! Lihakset huutavat armoa, verenmaku tunkee suuhun ja siitä saakin nautiskella sitten hyvän aikaa. Ja kun siinä hetkessä voit vain lisätä vauhtia ja polkea kuin tulpatonta mopoa! Tuo tunne ei ole riippuvainen siitä oletko kunnossa vai et. Se on aina kaikkien ulottuvilla.
Kilpailutapahtumassa oli vain se huono puoli, että olisi pitänyt hiihtää hiljempaa lakupötköjen takia.
Näin tänään. Kunto kehittyy jälleen oikeaan suuntaan. Meno paranee reeni reeniltä ja se kovasta harjoittelusta nauttiminen on läsnä.
Ai niin se SM-keskimatka. No katsokaa vaikka se gps-seuranta. Se varmaan kertoo kaiken oleellisen. Lumi-Toukolassa sen sijaan pärjättiin. Se oli joukkueeltamme varsin mallikas suoritus. Seuran valmennuspäällikkö uhrasi jopa oman olkapäänsä menestyksen eteen. Kovan luokan suoritus, monella olisi homma jäänyt siihen!
Mutta huomisesta alkaen elämä hymyilee jälleen.
Ennakkovalmistautuminen oli vähintäänkin kohdallaan, sillä jo kisaa edeltävänä iltana tuli Joukon kanssa voideltua kokonaiset kolme paria lähes kisakuntoon. Näistä kisapäivän viimeistelyssä laitoin lopulta kisakuntoon peräti kaksi paria. Satsaus oli siis suurta. Kaiken lisäksi säätilaa tarkkailtiin lähes koko päivän ajan, jotta mahdollisiin kelin muutoksiin olisi mahdollista reagoida nopeasti. No näin ei kuitenkaan tehty.
Kisapaikalle siirryttiin Liuhan veljesten kanssa jo hyvissä ajoin ja verryttelyyn jäikin näin aikaa ruhtinaallisesti. Jo menomatkalla kisan kulkua ja erilaisia taktiikoita spekuloitiin ahkerasti ja voikin sanoa autokuntamme olleen erittäin täpinöissään! Jukan osalta viimeiset voitelut jätettiin tekemättä, jotta ajankäyttö kisavalmistautumiseen saatiin maksimoitua. Paikan päällä sitten tarkistamaan lähtöaika taululta ja numerolaputkin siinä samassa poimittiin omatoimisesti korista.
Startin lähestyessä oli mahdollista aistia suuren urheilujuhlan tuntua kun juniorisarjalaiset kiersivät kenttää valtavan kannustuksen saattelemana muiden valmistautuessaan hermostuksissaan omaan suoritukseensa. Itsekin jännitin nouseeko ensimmäinen mäki wassulla jokaisella kiekalla ja kuinka Jukan selkä tulisi kisan aikana lähestymään, vai lähestyisikö se?
Pitkään ei tarvinnut sen nousun kohtaloa miettiä, sillä heti ensimmäisellä kiekalla vaihdoin ajoissa kuokalle. Kulkupäivä. Jukan selkä imettiin kiinni vasta stadionin laskussa ja hapot oli jo vallanneet kehoni. Tiesin nauttivani seuraavista kahdesta kierroksesta!
Ja nautintoa ne tosiaan olivatkin. Tuskin mikään voittaa sitä tunnetta, mikä lihaksissa ja koko kropassa on hiihtokisan aikana. Ei mikään voita sitä uskomattoman hienoa tunnetta pahasta olosta kun puskee itseään eteenpäin, tietäen saavansa nauttia siitä tunteesta vielä maalissakin! Lihakset huutavat armoa, verenmaku tunkee suuhun ja siitä saakin nautiskella sitten hyvän aikaa. Ja kun siinä hetkessä voit vain lisätä vauhtia ja polkea kuin tulpatonta mopoa! Tuo tunne ei ole riippuvainen siitä oletko kunnossa vai et. Se on aina kaikkien ulottuvilla.
Kilpailutapahtumassa oli vain se huono puoli, että olisi pitänyt hiihtää hiljempaa lakupötköjen takia.
Näin tänään. Kunto kehittyy jälleen oikeaan suuntaan. Meno paranee reeni reeniltä ja se kovasta harjoittelusta nauttiminen on läsnä.
Ai niin se SM-keskimatka. No katsokaa vaikka se gps-seuranta. Se varmaan kertoo kaiken oleellisen. Lumi-Toukolassa sen sijaan pärjättiin. Se oli joukkueeltamme varsin mallikas suoritus. Seuran valmennuspäällikkö uhrasi jopa oman olkapäänsä menestyksen eteen. Kovan luokan suoritus, monella olisi homma jäänyt siihen!
Mutta huomisesta alkaen elämä hymyilee jälleen.
perjantai 4. helmikuuta 2011
EM-kisat puolivälissä
EM-kisat täällä Lillehammerin nurkilla ovat saavuttaneet kisamatkojen lukumäärän suhteen puolivälinsä, joten lienee pienen välitilinpäätöksen aika. Menestyksen perusteella mitattuna on kouraan jäänyt mitalien ja kukkapuskien sijaan pelkkiä luita, tällä kertaa jopa kohtalaisen kokoisia, ei nyt mitään valtavia mutta reiluhkon kokoisia reisiluita kuitenkin.
Kisat avattiin perinteisellä väliaikalähdöllä käydyllä pitkällä matkalla, jolla mittaa oli varsin riittävästi. Hiihdetystä matkasta ei nyt niin tarkkaa kuvaa vielä ole mutta varmaan jossain likempänä kolmenkympin kriisiä liikuttiin. Tai sinnepäin. Oma kisa alkoi varsin mainiosti, sillä ensimmäisen virheeni tein vasta kisan toiselle rastille. Kyseessä oli ehkä himpun verran hitaampi reitti ja kapean luikkaribaanan muututtua jyrkässä alamäessä kokolailla pisteuraksi, eli hitaimmaksi mahdolliseksi baanaksi, ei vauhdin hurmasta voitu puhua. Toki tuohon aikatappioon vaikutti myös varovainen laskeutuminen ko. uralla. No ajattelin pitää välineet ja kanssakilpailijat ehjinä vielä tuossa vaiheessa. Neloselle koukin myös hieman isomman kaavan kautta ja tuossa vaiheessa local Stanimir painelikin ohi. Seuraavat kilometrit mentiinkin sitten vetovuoroa välillä vaihdellen aina siihen asti kun päätin käväistä toisen lenkin kolmosella kahteen kertaan. Tämä tosin maksoi vain puolisen minsaa ja aiheutti OMan iskeytymisen kantaan. Loppumatkalla sitten katseltiin aika ajoin OMan kantapäitä ja paikoin ei. Viimeisellä pitkällä välillä kairauduin vielä kerran kantaan välin pohja-ajan turvin vain hupeloidakseni tuon aseman hieman myöhemmin. Loppulenkillä täytyi jokatapauksessa taistella yksin. Mollivoittoisen alun jälkeen loppua kohti piristynyt meno tuottaa lopulta 11. tilan. Ei nyt aivan sitä, mitä hain. Päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys omaan tekemiseen. Virheet kun tuppaavat pudottamaan tuota loppusijaa... Kisa sentään oli hieno ja oikein kunnon pitkänmatkan kisa, kestoa olisi toki voinut olla vaikka vartin enempi.
Välipäivänä nautiskeltiin kevyellä hiihtolenkillä komeasta auringonpaisteesta ja valmistauduttiin tämänpäiväiseen sprinttiin. Kilpailu käytiin poikkeuksellisesti kahtena lyhyenä lenkkinä kartanvaihdolla ja odotettavissa oli varsin tiukkaa suunnistusta turhan tiheällä urastolla. Eli siis kaikkea sitä, missä omat vahvuuteni eivät missään tapauksessa piile. Tästäkin huolimatta viivalla oltiin valmiina taistelemaan tavoitteiden mukaisista sijoituksista.
Alkumatkasta onnistuin pitämään homman jopa siedettävästi lapasessa mutta ensimmäisen lenkin puolivälissä onnistuin lopulta pannuttamaan sellaiset ennätysluokan turvat eräässä kurvissa. Kokolailla samalla hetkellä kun otin tuntumaa lumen pintaan tajusin, että siihen ei nyt varsinaisesti olisi ollut varaa... Gps-seurannasta oli mukava katsella pallukan pysähtymistä jälkikäteen. Tuo maksoin helposti sellaiset 25sek. No kerrankos sitä kaatuu. Toinen lenkura sujui paremmin ja sijoitus nousikin varsin kohtuullisesti. Jälkikäteen suorituksesta paljastui muutamia pieniä virheitä muttei mitään katastrofaalista. Varsin tiukkaa suorittamista vaatineessa kisassa monet muutkin sortuivat pieniin ja suurempiinkin virheisiin. Lopputuloksena tutun oloinen 11. käteen jäänyt luu oli samaa luokkaa kuin pitkällä matkalla. No ehkä olin tähän hiukka tyytyväisempi, sillä tämän kaltaiset kisat nyt eivät varsinaisesti ole erikoisalaani.
Huomenissa sitten keskimatkaa yhteislähdöllä ja sunnuntaina viesti. Ja siinäpä ne kisat sitten ovatkin. Ei täällä ihmeempiä. Onneksi sentään kulta osaa hoitaa ne mitalit kotiin.
Kisat avattiin perinteisellä väliaikalähdöllä käydyllä pitkällä matkalla, jolla mittaa oli varsin riittävästi. Hiihdetystä matkasta ei nyt niin tarkkaa kuvaa vielä ole mutta varmaan jossain likempänä kolmenkympin kriisiä liikuttiin. Tai sinnepäin. Oma kisa alkoi varsin mainiosti, sillä ensimmäisen virheeni tein vasta kisan toiselle rastille. Kyseessä oli ehkä himpun verran hitaampi reitti ja kapean luikkaribaanan muututtua jyrkässä alamäessä kokolailla pisteuraksi, eli hitaimmaksi mahdolliseksi baanaksi, ei vauhdin hurmasta voitu puhua. Toki tuohon aikatappioon vaikutti myös varovainen laskeutuminen ko. uralla. No ajattelin pitää välineet ja kanssakilpailijat ehjinä vielä tuossa vaiheessa. Neloselle koukin myös hieman isomman kaavan kautta ja tuossa vaiheessa local Stanimir painelikin ohi. Seuraavat kilometrit mentiinkin sitten vetovuoroa välillä vaihdellen aina siihen asti kun päätin käväistä toisen lenkin kolmosella kahteen kertaan. Tämä tosin maksoi vain puolisen minsaa ja aiheutti OMan iskeytymisen kantaan. Loppumatkalla sitten katseltiin aika ajoin OMan kantapäitä ja paikoin ei. Viimeisellä pitkällä välillä kairauduin vielä kerran kantaan välin pohja-ajan turvin vain hupeloidakseni tuon aseman hieman myöhemmin. Loppulenkillä täytyi jokatapauksessa taistella yksin. Mollivoittoisen alun jälkeen loppua kohti piristynyt meno tuottaa lopulta 11. tilan. Ei nyt aivan sitä, mitä hain. Päällimmäiseksi tunteeksi jää pettymys omaan tekemiseen. Virheet kun tuppaavat pudottamaan tuota loppusijaa... Kisa sentään oli hieno ja oikein kunnon pitkänmatkan kisa, kestoa olisi toki voinut olla vaikka vartin enempi.
Välipäivänä nautiskeltiin kevyellä hiihtolenkillä komeasta auringonpaisteesta ja valmistauduttiin tämänpäiväiseen sprinttiin. Kilpailu käytiin poikkeuksellisesti kahtena lyhyenä lenkkinä kartanvaihdolla ja odotettavissa oli varsin tiukkaa suunnistusta turhan tiheällä urastolla. Eli siis kaikkea sitä, missä omat vahvuuteni eivät missään tapauksessa piile. Tästäkin huolimatta viivalla oltiin valmiina taistelemaan tavoitteiden mukaisista sijoituksista.
Alkumatkasta onnistuin pitämään homman jopa siedettävästi lapasessa mutta ensimmäisen lenkin puolivälissä onnistuin lopulta pannuttamaan sellaiset ennätysluokan turvat eräässä kurvissa. Kokolailla samalla hetkellä kun otin tuntumaa lumen pintaan tajusin, että siihen ei nyt varsinaisesti olisi ollut varaa... Gps-seurannasta oli mukava katsella pallukan pysähtymistä jälkikäteen. Tuo maksoin helposti sellaiset 25sek. No kerrankos sitä kaatuu. Toinen lenkura sujui paremmin ja sijoitus nousikin varsin kohtuullisesti. Jälkikäteen suorituksesta paljastui muutamia pieniä virheitä muttei mitään katastrofaalista. Varsin tiukkaa suorittamista vaatineessa kisassa monet muutkin sortuivat pieniin ja suurempiinkin virheisiin. Lopputuloksena tutun oloinen 11. käteen jäänyt luu oli samaa luokkaa kuin pitkällä matkalla. No ehkä olin tähän hiukka tyytyväisempi, sillä tämän kaltaiset kisat nyt eivät varsinaisesti ole erikoisalaani.
Huomenissa sitten keskimatkaa yhteislähdöllä ja sunnuntaina viesti. Ja siinäpä ne kisat sitten ovatkin. Ei täällä ihmeempiä. Onneksi sentään kulta osaa hoitaa ne mitalit kotiin.
torstai 20. tammikuuta 2011
Ski-O Tour - henkilökohtainen kärsimysnäytelmä
Hiihtosuunnistuksen keskieuroopan kiertue Ski-O Tour oli näkemisen ja kokemisen arvoinen. Ja se ansaitsee myös pitkän selostuksen. Aikansa tämän tarinan kirjoittaminen otti, ei siksi että siitä tulisi hyvä, otti vaan.
Joulun jälkeen olin tunnustellut olevani hyvässä hiihtokunnossa. Ehkä jopa parhaassa sileän kunnossani ikinä. Sitä myöten myös ennakko-odotukset nousivat samaa rataa kohti kattoa, jopa taivaita. Viimeisenä testinä oli ohjelmaan kirjattu Keski-Suomen maakuntaviesti eli tapahtuma, jossa tulee olla aina parhaimmillaan. Muuramen joukkue oli kilpailussa jopa jonkinmoinen musta hevonen, siihen malliin voittajaveikkauksia ainakin maakuntaviestiarpoihin tiedän rustatun. Ja se rustaaja muuten en ollut minä. Tavallisuudesta poiketen olin jo 8.osuudella, joka oli sama 9km V kuin akkuripätkäkin. Ennakkoon oli luvattu, että Muuramesta löytyy osuuden nopein mies ja panoksena tässä oli vain ja ainoastaan työpaikkani. Sen pienemmillä panoksilla ei puolestani (tai minua vastaan) pelattu.
Itse kilpailu sujui joukkueeltamme mainiosti. Sijoituimme lopulta 5. tilalle, mikä on selvästi paras Muuramen sijoitus koskaan. Heikosti ei tosin kulkenut itsellänikään. Suksi pelasi ja olin selvästi nopein. Tarkempi analysointi paljasti myös kaikkien ankkureiden jääneen taakse. Nappasin näin ainakin periaatteellisella tavalla kauan himoitsemani Aallon Matin päänahan ja sekös lämmitti mieltä!
Mutta tuskin oli maakuntaviestistä selvitty kun käänsin golfin nokan jo kohti etelää. Varhain perjantaiaamuna oltiin jo Stafun kanssa asemissa lentokentällä. Asemissa siellä oli muitakin. En nyt ehkä ajatellut törmääväni perjantaina aamutuimaan Helsinki-Vantaalla Mikko Harjuun mutta näin vain tapahtui. Samanlaista viestiä tuli sieltäkin suunnalta. No toiset lentelee Wieniin ja toiset kohti jenkkejä. Onneksi meillä oli se lyhyempi matka edessä. Itsellenikin selvisi, että kuntoni salaisuus piilee siinä, että ensilumenladulla pistelen ehkä porukan heikoimmalla suksella ja taistelen etiäpäin mutta kun lumet tosissaan tulevat ja vaihdan alle kunnon kisakapulat, niin jopas onkin hiihto helppoa. No totta ainakin toinen puoli. Ei muuta kuin hyvää reissua Mikolle!
Itävaltaan päästiin ilman ongelmia ja suksetkin tulivat perille. Ilmeisesti jenkkeihin matkatessa saattaa kalusto jäädä matkalle... No paikallisten autonvuokraajien mielestä Peugeot 407 on vastaava kuin Toyotan Raw4. Itse en huomaa yhtäläisyyttä. Kattotelineetkin jätettiin ottamatta, sillä magneettisilla tuskin kuljetellaan 25 paria suksia. Tämä tiesi matkaan pientä mutkaa rautakauppaan, josta kattotelineiden rakentamiseen sopivat ainesosat löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen. No tuli ainakin rakentajaranelle töitä. Illan aikana majapaikkaamme löysivät tiensä myös pari norjalaista, Hasse ja Sindre, joista ensimmäiselle päivien erottaminen toisistaan on ehkä hieman vaikeaa.
Ensimmäinen kisa käytiin jo lauantaina, joten liiemmälti ei jäänyt aikaa valmistautua. Kisa aamuna laiteltiin sukset kuntoon ja olin (tai ainakin luulin olevani) valmis. Menohaluja oli ehkä vähän liikaakin, mikä kostautui heti alkumatkasta parina pikku virheenä. Jätin myös käyttämättä yhden ison oion metsän lävitse jolloin Eivind nappasi kiinni ja meni samalla ohitse. Alkoi syödä rotan lailla. Jos olisin tässä vaiheessa tiennyt mitä tältä reissulta olisi vielä odotettavissa, niin en olisi uskonut. Tuo yksi oiko näytteli kisan sijoituksissa muuten kohtuullisen isoa osaa. Sijoitus oli lopulta 20.
Mutta ei auttanut kuin niellä pettymyksensä ja valmistautua uuteen kisaan. Kisaformaatti on armoton. Sunnuntaina ohjelmassa oli ns. pitkänmatkan kisa. Lyhyt sellainen. Kokolailla alusta asti kävi selväksi, että en vain osaa. Kokolailla täysin avoimilla alueilla oikominen ei vain tuntunut riittävän luonnolliselta ja helpolta, vaan koko ajan piti miettiä mitä tehdä, mihin mennä nyt? Eivind nappasi minut jälleen kiinni ja luovutin kisan henkisesti jo väliaikaisesti. Hetken verran menikin paremmin mutta lopussa kun pyrin jälleen lisäämään vauhtia, niin mopon hallinta osoittautui varsin vaativaksi tehtäväksi. Asiaa ei tietenkään helpottanut aivan liian kosteisiin olosuhteisiin voideltu kisapari, joka toimi ainoastaan ylhäällä auringon lämmittämillä alueilla. Kisa kun käytiin pääasiallisesti kuivemmalla lumella. Kaiken hyvän lisäksi onnistuin pannuttamaan yhdellä oikosella oikein kunnon turvat, jonka seurauksena lonkankoukistajan/nivusen paikkeilla tuntui riittävän kovaa kipua vielä päivienkin päästä. Tuloslistaa katsellessa alkoi epätoivo hiipimään puseroon. Stafun ylivoima oli jotain todella järkyttävää. Sijoitus oli 23. ja tiesin, että aseita kelkan kääntämiseen oli varsin vähän. Illan kevyt pertsan lenkki nosti hieman mielialaa ja kulta käski uskomaan itseeni.
Kolmas ja samalla viimeinen Itävallan kisapäivä tarjosi sprinttiä. Keli oli jälleen plussalla. Tällä kertaa suksi toimi aivan riittävän hyvin. Kisan taktiikaksi muotoilin urilla pysymisen, sillä oikokikkailut eivät tuntuneet ottavan sujuakseen. Tiesin ottavani tällä taktiikalla paikoin takkiin mutta alati murenevan itseluottamuksen kanssa ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin pelata varman päälle ja pelastaa ne rippeet, jotka enää olivat jäljellä. Taktiikka toimikin kohtuullisen hyvin, sillä onnistuin tekemään tuohonastisista parhaan suoritukseni. Häikäisevä se ei tosiaan ollut, mutta antoi minulle vielä pientä toivoa tunnelin päässä kajastavasta valosta. Sijoitukseni oli 15. ja se on jotain aivan muuta kuin mihin tähtäsin.
Iltasella käväistiin Hochfilzenissä ampumahiihdon pyhätössä hiihtämässä ja vietettiin Hassen läksiäisiä. Hän oli päättänyt lähteä jo kotiin. Paikallista motivaatiomäntyä kiertäessä ei voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että tästä olisi tuleva sellainen waterloo, jota ehkä ennakkoon paikoin pelkäsin. Lanki muistutti homman alkavan Slovakiassa puhtaalta pöydältä. Homma tulisi kuulemma muuttumaan. Ja kuinka oikeassa Jukka olikaan...
Matka Slovakiaan oli yllättävän nopea. No tietysti kun motarilla saa päästellä ainakin sataakolmeakymppiä, niin kyllä siinä kilometrit vaihtuu. Lumen vähyys aiheutti kuitenkin arvailuja kilpailujen käymisestä ja käymättäjättämisestä. Kremnicaan saapuessa ei lumesta ollut vielä tietoakaan ja kisapaikka odotti jo kymmenen kilsan päässä. Pikkuhiljaa vuoren rinnettä kiivetessä lumi alkoi lisääntyä mutta turhan hitaasti. Perillä Skalkan huipulla lunta toki oli mutta vähemmän kuin mitä kisojen pitäminen mielestämme vaati. Kaikeksi onneksi majapaikkamme oli, sanotaanko nyt vähintään eksoottinen. Mutta siis ihan käypä majapaikka meille. Toisen välipäivän pitkällä lenkillä suksia kanneltiin useampaan otteeseen mutta niin vain sitä lunta aina mutkan takaa löytyi. IOF TA:n kommentti kuului: I´m afraid we have to cancel the sprint area. Ja jälleen piti kuulemma uskoa itseensä. Olin ehkä kaukana sieltä, missä halusin olla mutta jaksaa täytyi.
Slovakian kisat avattiin keskimatkan yhteislähdöllä, joka käytiin kolmena lenkkinä. Urasto koostui pääosin baanoista, joita oli alueella varsin paljon ja tiheässä. Tämähän tietysti sopii meikäläiselle mutta mielellään sitä kisailisi hieman vaihtelevammilla urastoilla. Kisaa varten meille oli tilattu myös lumisade, joka paransi lumiolosuhteita huomattavasti tuomalla useita senttimetrejä puhdasta uutta lunta urastolle. Tämä sade luultavasti pelasti kisat. Lumisateesta, baanoista tai viesteistä sain uutta virtaa ja onnistuin kasaamaan itseluottamukseni rippeitä ihan pieniksi kasoiksi asti. Viimeisellä kilometrillä kolmanneksi sijoittuneen Grigorievin selkä oli vielä näkyvissä mutta sinne se vain jonnekin karkasi. Loppukirissä raateleva tappio loppusuoran kurvissa oikopaikkansa käyttäneelle Gruzdeville. Sijoitus 6.
"Oi kiva että sä kulta tykkäät." Tunsin olevani jälleen elossa.
Viidenteen kisaan tarjottiin sitten oikein kunnon vesisadetta. Kaikki edellisenä päivänä satanut lumi meni ja ehkä hieman vanhojakin. Urat olivat pelkkää loskaa ja kisoihin uhraamani suksipari ei varsinaisesti ole tunnettu vesikelin parina. Koko massiivinen Suomen joukkue kärsi samasta vaivasta, osin teimme sen turhaan. Tappiota suksella tuli lukuisia sekunteja per väli ja se on sprintissä liikaa. Kun tähän vielä lisätään venäläisten huomattavasti parempi luisto, niin koko konkurssi oli valmis. Tein kokolailla maksimaalisen suorituksen noihin oloihin omista lähtökohdistani, virheitä noin 15sek, jätin kaikkeni ladulle ja olin 11. En oikein tiennyt pitäisikö olla tyytyväinen vai pettynyt. Olin sitten molempia.
Olosuhteet eivät viimeiseen kisaan varsinaisesti parantuneet. Alue vaihtui uuteen ja ei oikeastaan ollut mitään tietoa siitä, mitä tulossa oli. Tai no "skiing + light orienteering in the beginning" ja muuta mukavaa. Ja yksi vaarallinen kohta miesten radalla. Ykkösvälillä jätin oion käyttämättä, koska lumihangessa 100m vertikaalia alaspäin ei houkutellut riittävästi, ja kisan jälkeen totesin sen maksaneen kaksi minuuttia. Kolmosta en meinannut oion päätteeksi löytää ollenkaan. Siitä reilut kolme minsaa plussaa. Lisäksi vielä yksi tasoa pitkin tehty oiko, jolla pääsi liian alas rinteessä. Kokonaisuudessaan siis 5-6min koukeroita. Virheettä tuolta tosin ei kovin moni ponnistanut. Oli sen verran mielenkiintoiset olosuhteet ja muuttuvat tekijät. Lopputuloksissa olin jälleen 11. Tämänkin tuloksen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin siis jälleen pettynyt ja tyytyväinen samalla kertaa. Ne oli sellaiset kisat. Tourin kokonaistuloksissa oli lopulta 12.
Sunnuntaina päästiin sitten fiilistelemään paikallisilla laduilla ensimmäistä kertaa siten, että näki johonkin. Sumu hälveni Skalkan huipulta juuri sopivasti ja viimeisen pitkän lenkin saattoi heittää hyvin mielin vaikka maisemia ihaillen. Paluumatkakin sujui varsin mukavasti ja ruumaan pakatut auton avaimetkin saapuivat kaikeksi onneksi Helsinki-Vantaalle ajallaan. Osaan kato ton pakkaamisen aika hyvin.
Kokolailla mielenkiintoinen oli reissu. Kisamenestys ei missään nimessä ollut sitä mitä lähdin hakemaan. Slovakiassa nyt sinnepäin mutta Itävallassa oltiin hyvin kaukana hyvistä tuloksista. Henkistä kanttia koeteltiin aika isosti ja välillä sitä joutui miettimään, että onko tässä mitään järkeä. Kuitenkin väitän tämän reissun jäävän ehdottomasti positiivisen puolelle, sillä kaikki olosuhteet on hallittava jos menestystä haluaa. Kisoissa voi vastaan tulla mitä tahansa ja Tourin jälkeen on nähnyt siitä jo aika ison osan... Tästä on hyvä ponnistaa kohti EM-kisoja!
Joulun jälkeen olin tunnustellut olevani hyvässä hiihtokunnossa. Ehkä jopa parhaassa sileän kunnossani ikinä. Sitä myöten myös ennakko-odotukset nousivat samaa rataa kohti kattoa, jopa taivaita. Viimeisenä testinä oli ohjelmaan kirjattu Keski-Suomen maakuntaviesti eli tapahtuma, jossa tulee olla aina parhaimmillaan. Muuramen joukkue oli kilpailussa jopa jonkinmoinen musta hevonen, siihen malliin voittajaveikkauksia ainakin maakuntaviestiarpoihin tiedän rustatun. Ja se rustaaja muuten en ollut minä. Tavallisuudesta poiketen olin jo 8.osuudella, joka oli sama 9km V kuin akkuripätkäkin. Ennakkoon oli luvattu, että Muuramesta löytyy osuuden nopein mies ja panoksena tässä oli vain ja ainoastaan työpaikkani. Sen pienemmillä panoksilla ei puolestani (tai minua vastaan) pelattu.
Itse kilpailu sujui joukkueeltamme mainiosti. Sijoituimme lopulta 5. tilalle, mikä on selvästi paras Muuramen sijoitus koskaan. Heikosti ei tosin kulkenut itsellänikään. Suksi pelasi ja olin selvästi nopein. Tarkempi analysointi paljasti myös kaikkien ankkureiden jääneen taakse. Nappasin näin ainakin periaatteellisella tavalla kauan himoitsemani Aallon Matin päänahan ja sekös lämmitti mieltä!
Mutta tuskin oli maakuntaviestistä selvitty kun käänsin golfin nokan jo kohti etelää. Varhain perjantaiaamuna oltiin jo Stafun kanssa asemissa lentokentällä. Asemissa siellä oli muitakin. En nyt ehkä ajatellut törmääväni perjantaina aamutuimaan Helsinki-Vantaalla Mikko Harjuun mutta näin vain tapahtui. Samanlaista viestiä tuli sieltäkin suunnalta. No toiset lentelee Wieniin ja toiset kohti jenkkejä. Onneksi meillä oli se lyhyempi matka edessä. Itsellenikin selvisi, että kuntoni salaisuus piilee siinä, että ensilumenladulla pistelen ehkä porukan heikoimmalla suksella ja taistelen etiäpäin mutta kun lumet tosissaan tulevat ja vaihdan alle kunnon kisakapulat, niin jopas onkin hiihto helppoa. No totta ainakin toinen puoli. Ei muuta kuin hyvää reissua Mikolle!
Itävaltaan päästiin ilman ongelmia ja suksetkin tulivat perille. Ilmeisesti jenkkeihin matkatessa saattaa kalusto jäädä matkalle... No paikallisten autonvuokraajien mielestä Peugeot 407 on vastaava kuin Toyotan Raw4. Itse en huomaa yhtäläisyyttä. Kattotelineetkin jätettiin ottamatta, sillä magneettisilla tuskin kuljetellaan 25 paria suksia. Tämä tiesi matkaan pientä mutkaa rautakauppaan, josta kattotelineiden rakentamiseen sopivat ainesosat löytyivät pienen etsiskelyn jälkeen. No tuli ainakin rakentajaranelle töitä. Illan aikana majapaikkaamme löysivät tiensä myös pari norjalaista, Hasse ja Sindre, joista ensimmäiselle päivien erottaminen toisistaan on ehkä hieman vaikeaa.
Ensimmäinen kisa käytiin jo lauantaina, joten liiemmälti ei jäänyt aikaa valmistautua. Kisa aamuna laiteltiin sukset kuntoon ja olin (tai ainakin luulin olevani) valmis. Menohaluja oli ehkä vähän liikaakin, mikä kostautui heti alkumatkasta parina pikku virheenä. Jätin myös käyttämättä yhden ison oion metsän lävitse jolloin Eivind nappasi kiinni ja meni samalla ohitse. Alkoi syödä rotan lailla. Jos olisin tässä vaiheessa tiennyt mitä tältä reissulta olisi vielä odotettavissa, niin en olisi uskonut. Tuo yksi oiko näytteli kisan sijoituksissa muuten kohtuullisen isoa osaa. Sijoitus oli lopulta 20.
Mutta ei auttanut kuin niellä pettymyksensä ja valmistautua uuteen kisaan. Kisaformaatti on armoton. Sunnuntaina ohjelmassa oli ns. pitkänmatkan kisa. Lyhyt sellainen. Kokolailla alusta asti kävi selväksi, että en vain osaa. Kokolailla täysin avoimilla alueilla oikominen ei vain tuntunut riittävän luonnolliselta ja helpolta, vaan koko ajan piti miettiä mitä tehdä, mihin mennä nyt? Eivind nappasi minut jälleen kiinni ja luovutin kisan henkisesti jo väliaikaisesti. Hetken verran menikin paremmin mutta lopussa kun pyrin jälleen lisäämään vauhtia, niin mopon hallinta osoittautui varsin vaativaksi tehtäväksi. Asiaa ei tietenkään helpottanut aivan liian kosteisiin olosuhteisiin voideltu kisapari, joka toimi ainoastaan ylhäällä auringon lämmittämillä alueilla. Kisa kun käytiin pääasiallisesti kuivemmalla lumella. Kaiken hyvän lisäksi onnistuin pannuttamaan yhdellä oikosella oikein kunnon turvat, jonka seurauksena lonkankoukistajan/nivusen paikkeilla tuntui riittävän kovaa kipua vielä päivienkin päästä. Tuloslistaa katsellessa alkoi epätoivo hiipimään puseroon. Stafun ylivoima oli jotain todella järkyttävää. Sijoitus oli 23. ja tiesin, että aseita kelkan kääntämiseen oli varsin vähän. Illan kevyt pertsan lenkki nosti hieman mielialaa ja kulta käski uskomaan itseeni.
Kolmas ja samalla viimeinen Itävallan kisapäivä tarjosi sprinttiä. Keli oli jälleen plussalla. Tällä kertaa suksi toimi aivan riittävän hyvin. Kisan taktiikaksi muotoilin urilla pysymisen, sillä oikokikkailut eivät tuntuneet ottavan sujuakseen. Tiesin ottavani tällä taktiikalla paikoin takkiin mutta alati murenevan itseluottamuksen kanssa ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin pelata varman päälle ja pelastaa ne rippeet, jotka enää olivat jäljellä. Taktiikka toimikin kohtuullisen hyvin, sillä onnistuin tekemään tuohonastisista parhaan suoritukseni. Häikäisevä se ei tosiaan ollut, mutta antoi minulle vielä pientä toivoa tunnelin päässä kajastavasta valosta. Sijoitukseni oli 15. ja se on jotain aivan muuta kuin mihin tähtäsin.
Iltasella käväistiin Hochfilzenissä ampumahiihdon pyhätössä hiihtämässä ja vietettiin Hassen läksiäisiä. Hän oli päättänyt lähteä jo kotiin. Paikallista motivaatiomäntyä kiertäessä ei voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että tästä olisi tuleva sellainen waterloo, jota ehkä ennakkoon paikoin pelkäsin. Lanki muistutti homman alkavan Slovakiassa puhtaalta pöydältä. Homma tulisi kuulemma muuttumaan. Ja kuinka oikeassa Jukka olikaan...
Matka Slovakiaan oli yllättävän nopea. No tietysti kun motarilla saa päästellä ainakin sataakolmeakymppiä, niin kyllä siinä kilometrit vaihtuu. Lumen vähyys aiheutti kuitenkin arvailuja kilpailujen käymisestä ja käymättäjättämisestä. Kremnicaan saapuessa ei lumesta ollut vielä tietoakaan ja kisapaikka odotti jo kymmenen kilsan päässä. Pikkuhiljaa vuoren rinnettä kiivetessä lumi alkoi lisääntyä mutta turhan hitaasti. Perillä Skalkan huipulla lunta toki oli mutta vähemmän kuin mitä kisojen pitäminen mielestämme vaati. Kaikeksi onneksi majapaikkamme oli, sanotaanko nyt vähintään eksoottinen. Mutta siis ihan käypä majapaikka meille. Toisen välipäivän pitkällä lenkillä suksia kanneltiin useampaan otteeseen mutta niin vain sitä lunta aina mutkan takaa löytyi. IOF TA:n kommentti kuului: I´m afraid we have to cancel the sprint area. Ja jälleen piti kuulemma uskoa itseensä. Olin ehkä kaukana sieltä, missä halusin olla mutta jaksaa täytyi.
Slovakian kisat avattiin keskimatkan yhteislähdöllä, joka käytiin kolmena lenkkinä. Urasto koostui pääosin baanoista, joita oli alueella varsin paljon ja tiheässä. Tämähän tietysti sopii meikäläiselle mutta mielellään sitä kisailisi hieman vaihtelevammilla urastoilla. Kisaa varten meille oli tilattu myös lumisade, joka paransi lumiolosuhteita huomattavasti tuomalla useita senttimetrejä puhdasta uutta lunta urastolle. Tämä sade luultavasti pelasti kisat. Lumisateesta, baanoista tai viesteistä sain uutta virtaa ja onnistuin kasaamaan itseluottamukseni rippeitä ihan pieniksi kasoiksi asti. Viimeisellä kilometrillä kolmanneksi sijoittuneen Grigorievin selkä oli vielä näkyvissä mutta sinne se vain jonnekin karkasi. Loppukirissä raateleva tappio loppusuoran kurvissa oikopaikkansa käyttäneelle Gruzdeville. Sijoitus 6.
"Oi kiva että sä kulta tykkäät." Tunsin olevani jälleen elossa.
Viidenteen kisaan tarjottiin sitten oikein kunnon vesisadetta. Kaikki edellisenä päivänä satanut lumi meni ja ehkä hieman vanhojakin. Urat olivat pelkkää loskaa ja kisoihin uhraamani suksipari ei varsinaisesti ole tunnettu vesikelin parina. Koko massiivinen Suomen joukkue kärsi samasta vaivasta, osin teimme sen turhaan. Tappiota suksella tuli lukuisia sekunteja per väli ja se on sprintissä liikaa. Kun tähän vielä lisätään venäläisten huomattavasti parempi luisto, niin koko konkurssi oli valmis. Tein kokolailla maksimaalisen suorituksen noihin oloihin omista lähtökohdistani, virheitä noin 15sek, jätin kaikkeni ladulle ja olin 11. En oikein tiennyt pitäisikö olla tyytyväinen vai pettynyt. Olin sitten molempia.
Olosuhteet eivät viimeiseen kisaan varsinaisesti parantuneet. Alue vaihtui uuteen ja ei oikeastaan ollut mitään tietoa siitä, mitä tulossa oli. Tai no "skiing + light orienteering in the beginning" ja muuta mukavaa. Ja yksi vaarallinen kohta miesten radalla. Ykkösvälillä jätin oion käyttämättä, koska lumihangessa 100m vertikaalia alaspäin ei houkutellut riittävästi, ja kisan jälkeen totesin sen maksaneen kaksi minuuttia. Kolmosta en meinannut oion päätteeksi löytää ollenkaan. Siitä reilut kolme minsaa plussaa. Lisäksi vielä yksi tasoa pitkin tehty oiko, jolla pääsi liian alas rinteessä. Kokonaisuudessaan siis 5-6min koukeroita. Virheettä tuolta tosin ei kovin moni ponnistanut. Oli sen verran mielenkiintoiset olosuhteet ja muuttuvat tekijät. Lopputuloksissa olin jälleen 11. Tämänkin tuloksen kanssa oli vähän niin ja näin. Olin siis jälleen pettynyt ja tyytyväinen samalla kertaa. Ne oli sellaiset kisat. Tourin kokonaistuloksissa oli lopulta 12.
Sunnuntaina päästiin sitten fiilistelemään paikallisilla laduilla ensimmäistä kertaa siten, että näki johonkin. Sumu hälveni Skalkan huipulta juuri sopivasti ja viimeisen pitkän lenkin saattoi heittää hyvin mielin vaikka maisemia ihaillen. Paluumatkakin sujui varsin mukavasti ja ruumaan pakatut auton avaimetkin saapuivat kaikeksi onneksi Helsinki-Vantaalle ajallaan. Osaan kato ton pakkaamisen aika hyvin.
Kokolailla mielenkiintoinen oli reissu. Kisamenestys ei missään nimessä ollut sitä mitä lähdin hakemaan. Slovakiassa nyt sinnepäin mutta Itävallassa oltiin hyvin kaukana hyvistä tuloksista. Henkistä kanttia koeteltiin aika isosti ja välillä sitä joutui miettimään, että onko tässä mitään järkeä. Kuitenkin väitän tämän reissun jäävän ehdottomasti positiivisen puolelle, sillä kaikki olosuhteet on hallittava jos menestystä haluaa. Kisoissa voi vastaan tulla mitä tahansa ja Tourin jälkeen on nähnyt siitä jo aika ison osan... Tästä on hyvä ponnistaa kohti EM-kisoja!
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Matkalla
Ylläksen ensilumen kisoista ei sitten lopulta jäänyt käteen voittoa, ei edes sitä ylivoimaista. Tiedän että joissain piireissä naureskellaan nyt tyytyväisinä, ehkä jopa vahingoniloisina, ja ollaan tyytyväisiä siitä, että tuon paremmin en pärjännyt. Se heille suotakoon.
Lauantain keskimatkalla vauhti oli alusta alkaen ihan kohdillaan mutta suunnistus tökki jonkin verran. Neloselle tein huonon reitinvalinnan (ja missasin myös ratkaisevan suoran oion) ja takkiin tuli oikein urakalla, liki minuutti. No Stafulle jäin vain viisi sekkaa, joten kisa ei ratkennut siihen. Kutoselle tein oikein virheen kun missasin yhden uran. Se maksoi puoli minsaa. Yhdennellätoista rastilla missasin niin ikään uran ja kuvittelin kääntyneeni väärin. No en ollut. Tämäkin maksoi kokolailla minuutin. Siinä samassa Stafu kuittasi ohi ja sekös söi miestä. Lopussa vielä napsautin suksen poikki ja sain näin aihetta paiskoa välineitäni maalissa. Kouraan jäi 11.tila ja olin kuudes suomalaisista.
Sunnuntaihin mentiinkin sitten normaaliin tapaan kostoa vannoen. Ohjelmassa oli valitettavan lyhyt normimatka. Ykköselle sujuttelin varoen ja jäin huomattavasti. Tämän jälkeen paransin menoani kohtuudella. Kolmoselle sorvasin jopa kisan ainoan pohja-aikani. No vitoselle sitten tasoittelin menoa ottamalla 40sek pataan missaamalla jälleen uran. Tämän jälkeen kisa eteni kohtuudella, joskin suunnistus oli turhan tökkivää. Vasta toiseksi viimeiseltä onnistuin lähtemään väärään suuntaan, kun en kartastani saanut riittävän hyvin selvää. Meinasi paniikki iskeä, kun liman alta ei uraa kartasta löytynytkään. Se maksoi puolisen minsaa ja periaatteessa yhden sijan, joskin KeskinarkausMasa teki saman virheen. Näin ollen plusmiinus nolla tuossa kamppailussa. Sija oli 6. ja kotimaisista viides.
Mikä sitten kisoissa oikein oli pielessä? Miehen piti olla kunnossa ja niin olenkin. Meno ei toki ollut yhtä herkkää kuin viime vuonna tähän aikaan mutta suksi kyllä liikkuu vähintään samaa vauhtia, ehkä kovempaakin. Kaiken lisäksi tiesin, ettei siellä muutkaan ole lentoon lähteneet vaan kulkevat edelleen maita myöten. Kaikki oli sinällään kohdallaan. Paitsi se suunnistusvarmuus. Virheitä tuli liikaa ja meno oli koko ajan liian tökkivää. Urastolla ei paljoa ole päässyt vetämään mutta sekin on sama kaikille.
Nopealla analyysillä voisin väittää syyksi sitä, että nyt minulla ei ollut niin kovia panoksia pärjätä kuin viimeksi. Silloin oli riittävän iso henkinen pakko tehdä sellaiset tulokset, jotka riittävät. Olin henkisesti paremmin valmstautunut. Miksi sitten en nyt ollut? Tottakai tavoitteeni oli pärjätä mutta ehkä enemmänkin tiesin vetäväni perussuorituksilla nyt taululle heilahtaneita tuloksia. En liiemmin yrittänytkään vetää liiaksi riskillä. Ehkä olisi pitänyt.
Kausisuunnitelmani mukaisesti olen kuitenkin tällä hetkellä kunnossa ja olen jo jonkinmoisia tuloksiakin saanut aikaiseksi. Voin siis levollisin mielin suunnata Imatran kautta Ski-O Tourille ja sitä kautta EM-kisoihin. MM-kisat odottavat sitten vielä keväällä vuoroaan mutta sinne on vielä aikaa. Tammikuun puolivälissä ollaan sen suhteen viisaampia. Silloin on jo nähtävissä se kestääkö kroppa kauden rasitukset kevääseen asti. Jos ei kestä, niin turha sinne MM-kisoihin on puolikuntoisena lähteä. Tuloksia tehdään vain huippukuntoisena.
Kisojen jälkeen vedettiin sitten leiriä. Tavallisesta ohjelmasta poiketen urastolla tuli käytettyä aikaa hieman enemmän. Se näkyy sitten tästä eteenpäin myös tuloksissa. Oma fyysinen vire myös parani leirin ja kovempien harjoitusten myötä, joten tiedän kropan reagoivan toivotulla tavalla tiettyihin ärsykkeisiin. Fyysisen vireen paraneminen ilmeni ehkä parhaiten leirin viimeisessä tehoreenissä, parisprintissä. Tuossa timanttisen kovin perhejoukkuein käydyssä kisassa nappasimme Hänen kanssaan voiton Tunis&Tunis kokoonpanon nokan edestä. Voi sitä mehustelun määrää!
Viikko huipentui sitten Rovaniemellä Ponnen leirintyngän muodossa. Tai lähinnä nuo oli kokoontumisajot... Itse tosin tutustuin Uusmäen kämpän lisäksi ainoastaan paikalliseen tykkibaanaan vajaan viiden tunnin edestä. Tuli riittävän tutuksi.
Eihän siinä sitten. Tänään muuten kulki. Vedin 8*1km mäkeen, pakkasta oli reippaasti mutta se kapula liukui!
Lauantain keskimatkalla vauhti oli alusta alkaen ihan kohdillaan mutta suunnistus tökki jonkin verran. Neloselle tein huonon reitinvalinnan (ja missasin myös ratkaisevan suoran oion) ja takkiin tuli oikein urakalla, liki minuutti. No Stafulle jäin vain viisi sekkaa, joten kisa ei ratkennut siihen. Kutoselle tein oikein virheen kun missasin yhden uran. Se maksoi puoli minsaa. Yhdennellätoista rastilla missasin niin ikään uran ja kuvittelin kääntyneeni väärin. No en ollut. Tämäkin maksoi kokolailla minuutin. Siinä samassa Stafu kuittasi ohi ja sekös söi miestä. Lopussa vielä napsautin suksen poikki ja sain näin aihetta paiskoa välineitäni maalissa. Kouraan jäi 11.tila ja olin kuudes suomalaisista.
Sunnuntaihin mentiinkin sitten normaaliin tapaan kostoa vannoen. Ohjelmassa oli valitettavan lyhyt normimatka. Ykköselle sujuttelin varoen ja jäin huomattavasti. Tämän jälkeen paransin menoani kohtuudella. Kolmoselle sorvasin jopa kisan ainoan pohja-aikani. No vitoselle sitten tasoittelin menoa ottamalla 40sek pataan missaamalla jälleen uran. Tämän jälkeen kisa eteni kohtuudella, joskin suunnistus oli turhan tökkivää. Vasta toiseksi viimeiseltä onnistuin lähtemään väärään suuntaan, kun en kartastani saanut riittävän hyvin selvää. Meinasi paniikki iskeä, kun liman alta ei uraa kartasta löytynytkään. Se maksoi puolisen minsaa ja periaatteessa yhden sijan, joskin KeskinarkausMasa teki saman virheen. Näin ollen plusmiinus nolla tuossa kamppailussa. Sija oli 6. ja kotimaisista viides.
Mikä sitten kisoissa oikein oli pielessä? Miehen piti olla kunnossa ja niin olenkin. Meno ei toki ollut yhtä herkkää kuin viime vuonna tähän aikaan mutta suksi kyllä liikkuu vähintään samaa vauhtia, ehkä kovempaakin. Kaiken lisäksi tiesin, ettei siellä muutkaan ole lentoon lähteneet vaan kulkevat edelleen maita myöten. Kaikki oli sinällään kohdallaan. Paitsi se suunnistusvarmuus. Virheitä tuli liikaa ja meno oli koko ajan liian tökkivää. Urastolla ei paljoa ole päässyt vetämään mutta sekin on sama kaikille.
Nopealla analyysillä voisin väittää syyksi sitä, että nyt minulla ei ollut niin kovia panoksia pärjätä kuin viimeksi. Silloin oli riittävän iso henkinen pakko tehdä sellaiset tulokset, jotka riittävät. Olin henkisesti paremmin valmstautunut. Miksi sitten en nyt ollut? Tottakai tavoitteeni oli pärjätä mutta ehkä enemmänkin tiesin vetäväni perussuorituksilla nyt taululle heilahtaneita tuloksia. En liiemmin yrittänytkään vetää liiaksi riskillä. Ehkä olisi pitänyt.
Kausisuunnitelmani mukaisesti olen kuitenkin tällä hetkellä kunnossa ja olen jo jonkinmoisia tuloksiakin saanut aikaiseksi. Voin siis levollisin mielin suunnata Imatran kautta Ski-O Tourille ja sitä kautta EM-kisoihin. MM-kisat odottavat sitten vielä keväällä vuoroaan mutta sinne on vielä aikaa. Tammikuun puolivälissä ollaan sen suhteen viisaampia. Silloin on jo nähtävissä se kestääkö kroppa kauden rasitukset kevääseen asti. Jos ei kestä, niin turha sinne MM-kisoihin on puolikuntoisena lähteä. Tuloksia tehdään vain huippukuntoisena.
Kisojen jälkeen vedettiin sitten leiriä. Tavallisesta ohjelmasta poiketen urastolla tuli käytettyä aikaa hieman enemmän. Se näkyy sitten tästä eteenpäin myös tuloksissa. Oma fyysinen vire myös parani leirin ja kovempien harjoitusten myötä, joten tiedän kropan reagoivan toivotulla tavalla tiettyihin ärsykkeisiin. Fyysisen vireen paraneminen ilmeni ehkä parhaiten leirin viimeisessä tehoreenissä, parisprintissä. Tuossa timanttisen kovin perhejoukkuein käydyssä kisassa nappasimme Hänen kanssaan voiton Tunis&Tunis kokoonpanon nokan edestä. Voi sitä mehustelun määrää!
Viikko huipentui sitten Rovaniemellä Ponnen leirintyngän muodossa. Tai lähinnä nuo oli kokoontumisajot... Itse tosin tutustuin Uusmäen kämpän lisäksi ainoastaan paikalliseen tykkibaanaan vajaan viiden tunnin edestä. Tuli riittävän tutuksi.
Eihän siinä sitten. Tänään muuten kulki. Vedin 8*1km mäkeen, pakkasta oli reippaasti mutta se kapula liukui!
maanantai 27. syyskuuta 2010
Lapsellinen ja/tai lapsenmielinen
Ei muuten tule niitä Otepään analyysejä. Sen sijaan tarkastellaan lähemmin viime viikon tapahtumia. Ohjelmistossa olivat mm. sotilaiden SM-partiosuunnistus sekä hiihtokauden avaus.
Hallitsevina partiomestaajina Keski-Suomen Reserviläispiirin joukkue oli selvästi yksi ennakkosuosikeista tämänvuotiseen kisaan. Joukkueemme oli likipitäen sama, ainoastaan Hapola vaihdettiin kokeneeseen Reimaniin. Voitto oli itsestään selvä tavoite. No toisin siinä hommassa kävi. Yöllä pysyttiin vielä pelissä mukana vetämällä pintakaasulla kolmanneksi nopein aika. Ei siinä paljoa rynsesteri selässä painanut kun pisteltiin Lasen kanssa tiellä menemään rapsakoita nelosen tonneja. Menossa oli havaittavissa todellista vahvuutta.
Vaan yhdessä yössä nämä jutut kääntyy. Itsellä toki kulki vielä päivälläkin. Latua olisi voinut ottaa vielä pari kilsaa lisää ja viedä sen saman joltakulta muulta poies. Näin jälkiviisaana se olis kannattanut. Mutta eihän se homma vielä siihen kaatunut, mitalivauhdissa oltiin vielä suunnistuksen jälkeenkin. Piti päästä vielä kranaatteja heittelemään ja ammuskelemaan. Heitot olis voinut joukkueelta mennä paremmin. Itsekin myönnän häpeissäni heittäneeni yhden ohi. Todellinen katastroofi koettiin sitten ampumapaikalla kun meikäläisen laikka ei meinannut kaatua millään. Kilina oli aivan vallaton ja maali pöllysi mutta laikka se vaan pysyi pystyssä. Tai kaatuihan se lopulta, liian myöhään tosin. No kukistettiin sentään Suur-Savo! Se jos mikä lämmittää mieltä!
Ja ne viralliset tulokset täältä.
Niin ja se lumikausi tuli avattua lauantaina. Perinteiseen tapaan käväisin Lepiskällä jauhamassa tuollaisen parituntisen siivun. Heittelin sekaan vielä TT/SL-väännöt, jotta saisin hommasta enemmän irti. Lähinnä tuo virkistävä tekniikan vaihtelu auttaa kestämään tunnelia kokonaiset kaksi tuntia, mikäli korvissa ei pauhaa musiikki. Edellyttäen tietysti korvissa soivan musiikin olevan lähtöisin omasta soittimesta, sillä joskus on tullut jouduttua tunneiksi tuonne kidutuskammioon kuuntelemaan radionovaa. Se jos mikä ottaa koville. Mutta tuonne samaan luolaan suunnataan taasen ensi viikonloppuna. Ehkä.
Ja Leppävirralta matka jatkui Joen Kaupunkiin. Ohjelmistossa oli tietysti kummipojan synttärit. Tuohon pakettiin mahdutettiin vielä yksi pitkähkö juoksulenkki Lykynlammen suuntaan polkuja pitkin sekä Pärnän rullaradan testaus Vauhdin supernopeilla rullilla. Harmittaa tosissaan, että pääsin sinuiksi noiden rullien kanssa vasta viimeisenä päivänä Otepäässä. Olisi ollut niiiiin mukava pistellä kolmekymppinen niillä. Silloin se ei tosin tuntunut vielä siltä. Mutta takaisin asian viereen.
Juhlista sen verran, että ne oli jaettu kahteen osaan, aikuisille ensin ja lapsille myöhemmin. Itse sain jäädä ikäänkuin kunniavieraana myös lasten juhlille. Olen sen verran lapsellinen, vai oliko se nyt lapsenmielinen, että suurta vahinkoa ei missään nimessä päässyt käymään. Yhtä kaikki kädet oli taas lähtiessä hapoilla. Ilmeisesti pikku heittelut alkavat käydä näin vanhemmiten jo voimille.
Vajaa pari viikkoa Vuokatin leiriin. Sano silloin kyllä.
Hallitsevina partiomestaajina Keski-Suomen Reserviläispiirin joukkue oli selvästi yksi ennakkosuosikeista tämänvuotiseen kisaan. Joukkueemme oli likipitäen sama, ainoastaan Hapola vaihdettiin kokeneeseen Reimaniin. Voitto oli itsestään selvä tavoite. No toisin siinä hommassa kävi. Yöllä pysyttiin vielä pelissä mukana vetämällä pintakaasulla kolmanneksi nopein aika. Ei siinä paljoa rynsesteri selässä painanut kun pisteltiin Lasen kanssa tiellä menemään rapsakoita nelosen tonneja. Menossa oli havaittavissa todellista vahvuutta.
Vaan yhdessä yössä nämä jutut kääntyy. Itsellä toki kulki vielä päivälläkin. Latua olisi voinut ottaa vielä pari kilsaa lisää ja viedä sen saman joltakulta muulta poies. Näin jälkiviisaana se olis kannattanut. Mutta eihän se homma vielä siihen kaatunut, mitalivauhdissa oltiin vielä suunnistuksen jälkeenkin. Piti päästä vielä kranaatteja heittelemään ja ammuskelemaan. Heitot olis voinut joukkueelta mennä paremmin. Itsekin myönnän häpeissäni heittäneeni yhden ohi. Todellinen katastroofi koettiin sitten ampumapaikalla kun meikäläisen laikka ei meinannut kaatua millään. Kilina oli aivan vallaton ja maali pöllysi mutta laikka se vaan pysyi pystyssä. Tai kaatuihan se lopulta, liian myöhään tosin. No kukistettiin sentään Suur-Savo! Se jos mikä lämmittää mieltä!
Ja ne viralliset tulokset täältä.
Niin ja se lumikausi tuli avattua lauantaina. Perinteiseen tapaan käväisin Lepiskällä jauhamassa tuollaisen parituntisen siivun. Heittelin sekaan vielä TT/SL-väännöt, jotta saisin hommasta enemmän irti. Lähinnä tuo virkistävä tekniikan vaihtelu auttaa kestämään tunnelia kokonaiset kaksi tuntia, mikäli korvissa ei pauhaa musiikki. Edellyttäen tietysti korvissa soivan musiikin olevan lähtöisin omasta soittimesta, sillä joskus on tullut jouduttua tunneiksi tuonne kidutuskammioon kuuntelemaan radionovaa. Se jos mikä ottaa koville. Mutta tuonne samaan luolaan suunnataan taasen ensi viikonloppuna. Ehkä.
Ja Leppävirralta matka jatkui Joen Kaupunkiin. Ohjelmistossa oli tietysti kummipojan synttärit. Tuohon pakettiin mahdutettiin vielä yksi pitkähkö juoksulenkki Lykynlammen suuntaan polkuja pitkin sekä Pärnän rullaradan testaus Vauhdin supernopeilla rullilla. Harmittaa tosissaan, että pääsin sinuiksi noiden rullien kanssa vasta viimeisenä päivänä Otepäässä. Olisi ollut niiiiin mukava pistellä kolmekymppinen niillä. Silloin se ei tosin tuntunut vielä siltä. Mutta takaisin asian viereen.
Juhlista sen verran, että ne oli jaettu kahteen osaan, aikuisille ensin ja lapsille myöhemmin. Itse sain jäädä ikäänkuin kunniavieraana myös lasten juhlille. Olen sen verran lapsellinen, vai oliko se nyt lapsenmielinen, että suurta vahinkoa ei missään nimessä päässyt käymään. Yhtä kaikki kädet oli taas lähtiessä hapoilla. Ilmeisesti pikku heittelut alkavat käydä näin vanhemmiten jo voimille.
Vajaa pari viikkoa Vuokatin leiriin. Sano silloin kyllä.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Ponnella on kiva manageri
Nyt seuraa kaksi toisistaan irrallista tapahtumaa.
Istun ruokapöydässä ja syön. Äsken lautanen oli täynnä mutta nyt se alkaa olemaan tyhjillään. Kahvihammasta kolottaa jo mutta en ole hoksannut edes kysyä saako sitä kahvia tässä maanmainiossa majapaikassa Tenholan ydinkeskustan liepeillä. Antti saapuu kuppi kädessään ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Oli tilannut isännältä pannullisen kokolailla meikäläistä varten. Lupaan muistaa asian seuraavassa blogitekstissä.
Unohdan sen.
Paluumatkalla surullisen kuuluistasta SM-viestistä olen jälleen ruokailemassa ja annos on ollut massiivinen tälläkin kertaa. Lautanen ei ole vielä edes tyhjä kun kuppi tipahtaa pöytään. Antti jatkaa matkaansa virnistellen. Kahvin saanti on jälleen kohdallani turvattu. Lupaan muistaa asian seuraavassa blogitekstissäni.
Tällä kertaa muistan sen.
SM-viesti oli se kisa, johon viikonloppuna keskityttiin. Otepään leirillä meno oli tuntunut hyvältä mutta silti epävarmuus kaihersi mielessäni, en tiennyt miten viikon kova harjoittelu lopulta vaikuttaisi. Keskimatkan karsinnan jälkeen lyötiin liinat kiinni ja keskityttiin vain viestiin. Matkaan lähtiessä jännitti, en sano että enemmän kuin koskaan sillä se ei pidä paikkaansa mutta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Nuo odotetut kovat paikat on aina itselleni kaikkein vaikeimpia, sillä niissä on tunteensa hallittava. Niissä paikoissa, joissa tietää olevansa vietävän osassa ja joissa en missään nimessä ole vahvimmillani. Niihin tulee silti ladattua sillä normaalilla rajulla tunnelatauksella, joka on ehkä se nopein tie turmioon. Tällä kertaa sen hallitsin.
Tällä(kin) kertaa joukkueessa yritystä oli luultavasti liikaa. Tiemme kohti menestystä koki kolauksen, josta emme enää toipuneet. Väliajan nähdessäni ymmärsin millaisia pettymyksen tunteita oli itse tullut aiheitettua mm. Jukolassa. Mutta tällaista se vain on. Kun yritetään tosissaan, niin on mahdollista epäonnistua. Vaikeaa se on saada neljäkin miestä juoksemaan omien kykyjensä ylärajoilla samassa viestissä. Saati sitten kymmenen. No OMalla olis ollu varaa normipäivään, muilla ei.
Selkä suoraksi ja pää pystyyn. Otetaan vastaan se mitä tulee. Ensi vuonna Lakeaharjulla otetaan se mikä meille silloin kuuluu. Ja siinä nelikossa aion olla mukana.
Istun ruokapöydässä ja syön. Äsken lautanen oli täynnä mutta nyt se alkaa olemaan tyhjillään. Kahvihammasta kolottaa jo mutta en ole hoksannut edes kysyä saako sitä kahvia tässä maanmainiossa majapaikassa Tenholan ydinkeskustan liepeillä. Antti saapuu kuppi kädessään ja ilmoittaa kahvin olevan valmista. Oli tilannut isännältä pannullisen kokolailla meikäläistä varten. Lupaan muistaa asian seuraavassa blogitekstissä.
Unohdan sen.
Paluumatkalla surullisen kuuluistasta SM-viestistä olen jälleen ruokailemassa ja annos on ollut massiivinen tälläkin kertaa. Lautanen ei ole vielä edes tyhjä kun kuppi tipahtaa pöytään. Antti jatkaa matkaansa virnistellen. Kahvin saanti on jälleen kohdallani turvattu. Lupaan muistaa asian seuraavassa blogitekstissäni.
Tällä kertaa muistan sen.
SM-viesti oli se kisa, johon viikonloppuna keskityttiin. Otepään leirillä meno oli tuntunut hyvältä mutta silti epävarmuus kaihersi mielessäni, en tiennyt miten viikon kova harjoittelu lopulta vaikuttaisi. Keskimatkan karsinnan jälkeen lyötiin liinat kiinni ja keskityttiin vain viestiin. Matkaan lähtiessä jännitti, en sano että enemmän kuin koskaan sillä se ei pidä paikkaansa mutta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Nuo odotetut kovat paikat on aina itselleni kaikkein vaikeimpia, sillä niissä on tunteensa hallittava. Niissä paikoissa, joissa tietää olevansa vietävän osassa ja joissa en missään nimessä ole vahvimmillani. Niihin tulee silti ladattua sillä normaalilla rajulla tunnelatauksella, joka on ehkä se nopein tie turmioon. Tällä kertaa sen hallitsin.
Tällä(kin) kertaa joukkueessa yritystä oli luultavasti liikaa. Tiemme kohti menestystä koki kolauksen, josta emme enää toipuneet. Väliajan nähdessäni ymmärsin millaisia pettymyksen tunteita oli itse tullut aiheitettua mm. Jukolassa. Mutta tällaista se vain on. Kun yritetään tosissaan, niin on mahdollista epäonnistua. Vaikeaa se on saada neljäkin miestä juoksemaan omien kykyjensä ylärajoilla samassa viestissä. Saati sitten kymmenen. No OMalla olis ollu varaa normipäivään, muilla ei.
Selkä suoraksi ja pää pystyyn. Otetaan vastaan se mitä tulee. Ensi vuonna Lakeaharjulla otetaan se mikä meille silloin kuuluu. Ja siinä nelikossa aion olla mukana.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Kolmen K:n raportti - kisat, koukut ja kanttaukset
Pielisrastit, KuUS-rastit, Paasivuoren kuntorastit, KS-AM Pitkä. Kisoja kolme, koukkuja monta, ei tosin juurikaan kisoissa, ja kanttauksia yksi. Sekä toinen ja kolmas vielä reeneissä päälle. Hyvä saldo viime viikoilta.
Siellä Pielisrasteilla kiskaisin keskimatkuurin koneeseen. Pitkänmatkan ja samalla kokonaiskilpailun voiton jätin Retku Rantalalle ja sehän otti sen. Mutta siis keskuurimatkalla olin toinen, SMartomaalle pulskan minuutin jääneenä. Suoritus oli varsin hyvä. Virheisiin ei ollut varaa, eikä niitä juuri tullutkaan. Kisan hienoimpana hetkenä toiseksi viimeiselle rastille taiturointi puhtaalla tuurilla kartan kastuttua lukukelvottomaksi. Negatiivista sanottavaa kaatuilusta. Oli sääri päiväkaupalla kipeä.
Het seuraavana viikonloppuna sitten KuUS-rastit. Sieltä plakkariin jälleen vähillä virheillä maustettu suoritus. Kulku ei kyllä reilun kolmenkympin lämmöissä häikäissyt mutta tuskin se kellään. Kesän aikana hankittu siedätyshoito hellettä vastaan näyttäisi auttaneen hieman, sillä nyt jaksaa jo keskimatkan helteessä maaliin asti. Tuossa kisassa kukistin mm. Nurmosen.
Ja sitten niihin koukkuihin. Voi pojat, että niitä tuli. Tässä pientä makupalaa:
Kuten kuvasta näkyy, niin suunnistusteknisessä tekemisessä on pieniä aukkoja. Kartan lukeminen saattaisi auttaa ko. ongelmaan.
Mutta jottei itsekehu pääsisi laantumaan, niin kesän ensimmäinen piikkipaikka kovaakin kovemmissa kuntosuunnistuksissa heilahti tilille. Melkein näytti siltä, että tukkaan tulee oikein reilusti mutta yhdennellätoista hetkellä nostin leuan rinnasta ja perseen maasta. Niillä eväillä.
Sokerina pohjalla kanttaukset. Keski-Suomen AM-pitkä kisailtiin Saarijärvellä. Pakko sanoa, yksi kesän hienoimmista kisoista! Kilpailukeskus metsän keskellä Saarijärven rauhallisilla takamailla, kartta Curtin laatutyötä, radat kohillaan ja maasto parhaasta päästä. Tunnelma oli kokolailla katossa.
Itse suoritus oli jälleen kokolailla virheetön. Pientä hapuilua ainoastaan. Tossukin kulki kohtuu hyvin aina tuntiin asti. Siihen sitten kanttasin. Salamannopeasti. On tullut nopeusharjoittelu tehtyä kunnolla. No rapsakka 9min LakaJonnelta tukkaan ja sijoitus 7. Näyttäisi vuodessa tilanne kehittyneen huolestuttavaan suuntaan, sillä sijoitus on heikentynyt ja ero mm. Jonesiin on kasvanut. Alkaa varmaan jo ikä painaa meikäläisellä. Niin ja edelleenkään en tule rankipisteitä tästäkään kisasta näkemään, siitä rankiasioissa aina niin rasistinen Suunnistusliitto pitää huolen.
Toinen kanttaus iski kun pistelin AM-kisoista kotia kohti rullilla ja väsy hiipi puseroon aikalailla kovasti. Loppumatkan pelasti lähinnä lasku Myllyjärveltä alas. Harvoin on jännittänyt niin paljon. Jossain vaiheessa nimittäin tajusin, että kurvi alhaalla on tiukempi kuin ajattelin. Vauhti oli vastavuoroisesti kovempi. Ja eihän viikonloppua voi vetää ilman kolmatta kanttausta, joten tänään edessä oli se kolmas. Harvoin sitä parin tunnin juoksun aikana nitkahtaa. Tulipahan sekin koettua.
Paremminkin on mennyt, nimittäin tiistaina käväisin kiskaisemassa Riihivuoressa sauvarinteessä uudet ennätyslukemat tiskiin. Kuudennen nousun aika tipahti kymmenisen sekuntia ja uudet ennätyslukemat ovat 4.24. Samaa rataa tippuivat muutkin nousut, joten lupaavalta näyttää noin niinkuin yhden reenin perusteella. Elämäni kunnossa siis.
Siellä Pielisrasteilla kiskaisin keskimatkuurin koneeseen. Pitkänmatkan ja samalla kokonaiskilpailun voiton jätin Retku Rantalalle ja sehän otti sen. Mutta siis keskuurimatkalla olin toinen, SMartomaalle pulskan minuutin jääneenä. Suoritus oli varsin hyvä. Virheisiin ei ollut varaa, eikä niitä juuri tullutkaan. Kisan hienoimpana hetkenä toiseksi viimeiselle rastille taiturointi puhtaalla tuurilla kartan kastuttua lukukelvottomaksi. Negatiivista sanottavaa kaatuilusta. Oli sääri päiväkaupalla kipeä.
Het seuraavana viikonloppuna sitten KuUS-rastit. Sieltä plakkariin jälleen vähillä virheillä maustettu suoritus. Kulku ei kyllä reilun kolmenkympin lämmöissä häikäissyt mutta tuskin se kellään. Kesän aikana hankittu siedätyshoito hellettä vastaan näyttäisi auttaneen hieman, sillä nyt jaksaa jo keskimatkan helteessä maaliin asti. Tuossa kisassa kukistin mm. Nurmosen.
Ja sitten niihin koukkuihin. Voi pojat, että niitä tuli. Tässä pientä makupalaa:
Kuten kuvasta näkyy, niin suunnistusteknisessä tekemisessä on pieniä aukkoja. Kartan lukeminen saattaisi auttaa ko. ongelmaan.
Mutta jottei itsekehu pääsisi laantumaan, niin kesän ensimmäinen piikkipaikka kovaakin kovemmissa kuntosuunnistuksissa heilahti tilille. Melkein näytti siltä, että tukkaan tulee oikein reilusti mutta yhdennellätoista hetkellä nostin leuan rinnasta ja perseen maasta. Niillä eväillä.
Sokerina pohjalla kanttaukset. Keski-Suomen AM-pitkä kisailtiin Saarijärvellä. Pakko sanoa, yksi kesän hienoimmista kisoista! Kilpailukeskus metsän keskellä Saarijärven rauhallisilla takamailla, kartta Curtin laatutyötä, radat kohillaan ja maasto parhaasta päästä. Tunnelma oli kokolailla katossa.
Itse suoritus oli jälleen kokolailla virheetön. Pientä hapuilua ainoastaan. Tossukin kulki kohtuu hyvin aina tuntiin asti. Siihen sitten kanttasin. Salamannopeasti. On tullut nopeusharjoittelu tehtyä kunnolla. No rapsakka 9min LakaJonnelta tukkaan ja sijoitus 7. Näyttäisi vuodessa tilanne kehittyneen huolestuttavaan suuntaan, sillä sijoitus on heikentynyt ja ero mm. Jonesiin on kasvanut. Alkaa varmaan jo ikä painaa meikäläisellä. Niin ja edelleenkään en tule rankipisteitä tästäkään kisasta näkemään, siitä rankiasioissa aina niin rasistinen Suunnistusliitto pitää huolen.
Toinen kanttaus iski kun pistelin AM-kisoista kotia kohti rullilla ja väsy hiipi puseroon aikalailla kovasti. Loppumatkan pelasti lähinnä lasku Myllyjärveltä alas. Harvoin on jännittänyt niin paljon. Jossain vaiheessa nimittäin tajusin, että kurvi alhaalla on tiukempi kuin ajattelin. Vauhti oli vastavuoroisesti kovempi. Ja eihän viikonloppua voi vetää ilman kolmatta kanttausta, joten tänään edessä oli se kolmas. Harvoin sitä parin tunnin juoksun aikana nitkahtaa. Tulipahan sekin koettua.
Paremminkin on mennyt, nimittäin tiistaina käväisin kiskaisemassa Riihivuoressa sauvarinteessä uudet ennätyslukemat tiskiin. Kuudennen nousun aika tipahti kymmenisen sekuntia ja uudet ennätyslukemat ovat 4.24. Samaa rataa tippuivat muutkin nousut, joten lupaavalta näyttää noin niinkuin yhden reenin perusteella. Elämäni kunnossa siis.
tiistai 20. heinäkuuta 2010
AC 24 ja MM-valintojen kritisointi
AC24 takana. Pettymystä pukkasi, sille ei voi mitään. Pakko on myöntää, että reissuun lähdettäessä takki oli auki kuten Wingstedtillä konsanaan Hyvinkään abc:llä. Maaliin saapuessa oli takki kokolailla tyhjänä ja visusti kiinni lämmön ylläpitämisen toivossa. Kyllä vain korpeaa.
Reissusta kokolailla kaiken tarpeellisen on jo Tinke ehtinyt vuodattamaan. En nyt tiedä kannattaako käydä kisaa itse sen enempi ruotimaan. Teen sen silti.
Kairojen HC-nimisen joukkueemme jäsenistöön kuuluivat Tinke (Pellon oma Tom Boonen), sprinttitykki Emppu ja allekirjoittanut. Vastassa oli kylmäverisiä raakalaisia, kuten Sepi Mäkinen, joten odotettavissa oli kovaa kamppailua. Tavoitteeksi oli joskus talvella taidettu asettaa voitto, joten mitenkään harrastelemaan ei oltu lähdössä.
Se voitto muuten voitiin hyvästellä kokolailla heti reitin selvittyä, sillä meitä suosivia lajeja, kuten juoksua ja suunnistusta, ei ohjelmassa ollut riittävästi. Eikä ne ensimmäiset melontametrit tällä vuosituhannella mitenkään lennokkaita olleet, joten ero keulaan alkoi kasvaa. Maastopyöräkään ei kulkenut ammattilaisten malliin eikä tuo gibbonilla kävely tosiaan ollut omaa vahvuusaluettani, jos nyt ei ollut sinne nousukaan. Maastopyöräosuudella meinasi levyjarrut sulaa, kun puoteltiin Oloksen huipulta alas. Vauhtia oli ilmeisesti riittävästi. Tunturijuoksun alkaessa oltiin vaatimattomat kaksi tuntia keulaa perässä. Tuo juoksuosuus oli meiltä parasta antia koko kilpailun aikana. Osuuden helmiin kuuluivat rasvausoperaatiot ja varmat rastinotot, jotka olivat mallia: ei tuo oo meidän lippu mutta leimataan nyt varmuuden vuoksi. Muutamaa sataa metriä myöhemmin naureskeltiin, että kannatti leimata. Juoksun kruunasi uinti kylmässä lähdepohjaisessa tunturijärvessä. Ei ollu krampit kaukana.
Toinen melonta sujui hiukan paremmin kuin ensimmäinen, ei tosin silti kovin vauhdikkaasti. Lähinnä vaaratilanteita oli vähemmän. Tosin puolivaloilla ajellessa sekin tuntui olevan riittävästi. Luultavasti olisi ollut paras ratkaisu jäädä jo tässä vaiheessa matkaa pitämään seuraa Lumikomeetoille. Rullaluistelussa meinasin nukahtaa pystyyn, kun ei matkalle sattunut edes virkistäviä itsemurha-alamäkiä. Tästä päätellen kisa ei tulisi päättymään hyvin, sillä pyrän selässä odotti vielä 111km taival.
No sitä fillarointia ei koskaan vedetty kokonaisuudessaan. Vauhti oli heikkoa koko ajan eikä nousuissa nähty vetomiehenä Íñigo Cuestaa. Ei kyllä ketään muutakaan. Saattoi olla hyväjättäessämme loput rastit kiertämättä, sillä voi olla, että sille tielle oltaisiin jääty ja saatu kuulla papin suusta ne aamenet. Mielet mustina ajeltiin hiljaksiin kohti Jeristä.
No sellainen pettymys se. Näihin on jo onneksi tottunut. Mutta Tinken tavoin taidan kokeilla joskus uudestaan. Matkamuistot on kolhittua polvea ja heräteostoksena (hyväksyttävänä sellaisena) hankittua Jenni Vartiaisen uusinta albumia lukuunottamatta vähissä.
Seuraava pätkä käsitteleekin sitten MM-valintoja. Niistä on keskusteltu Snetin pesupaikalla asti oikein kiitettävästi. Näytti vielä omienkin vuodatusten linkki sinne päätyneen, joten lienee syytä arvostella valintojen epäoikeudenmukaisuutta. Tietysti porukkaa on hiertänyt OMan ja Airilan valinnat mutta pääasia on ollut V7:n jääminen kisakoneesta. Jotakuta vatussia vielä ketutti oikein olan takaa kun Taanila avautui blogissaan noista valinnoista.
Huomio kiinnittyy kahteen asiaan:
1. Salmi on korostanut kv-näyttöjen tärkeyttä
2. Kähäri puhuu avoimuudesta ja uudistumisesta
Kun Vesa Taanila sitten hankkii sitä kansainvälistä menestystä ja sijoittuu siinä sivussa sprintissä Suomen katsastus- ja arvokilpailuissa aina kolmen joukkoon, niin palkintona on joukkueesta putoaminen. KV-näytöillä ei ole mitään merkitystä.
Valinnat tehdään edelleen jotenkin ihmeellisesti kähmien. Valintaperusteissa oli ykkösenä kv-menestys, kakkosena menestys katsastuskilpailuissa ja lopuksi valintaryhmän näkemys. Tarkemmin en tiedä mutta epäilin Veskulla olevan varman lipun, sillä siihen malliin oli suunnitelma (kuulopuheiden perusteella) vetää sprinttiä koko kesä. Viimehetkellä vedetään liinat kiinni ja valitaan siten, että saadaan haluttu joukkue matkaan. Valinnoissa painaa vahvasti nk. pärstäkerroinvakio. Uudistumisesta ja avoimuudesta ei tietoakaan, mieleen tulee lähinnä itänaapurin toiminta.
Että näin. Ei voi kun sanoa, että en hyväksyisi itsekään noita valintoja.
Reissusta kokolailla kaiken tarpeellisen on jo Tinke ehtinyt vuodattamaan. En nyt tiedä kannattaako käydä kisaa itse sen enempi ruotimaan. Teen sen silti.
Kairojen HC-nimisen joukkueemme jäsenistöön kuuluivat Tinke (Pellon oma Tom Boonen), sprinttitykki Emppu ja allekirjoittanut. Vastassa oli kylmäverisiä raakalaisia, kuten Sepi Mäkinen, joten odotettavissa oli kovaa kamppailua. Tavoitteeksi oli joskus talvella taidettu asettaa voitto, joten mitenkään harrastelemaan ei oltu lähdössä.
Se voitto muuten voitiin hyvästellä kokolailla heti reitin selvittyä, sillä meitä suosivia lajeja, kuten juoksua ja suunnistusta, ei ohjelmassa ollut riittävästi. Eikä ne ensimmäiset melontametrit tällä vuosituhannella mitenkään lennokkaita olleet, joten ero keulaan alkoi kasvaa. Maastopyöräkään ei kulkenut ammattilaisten malliin eikä tuo gibbonilla kävely tosiaan ollut omaa vahvuusaluettani, jos nyt ei ollut sinne nousukaan. Maastopyöräosuudella meinasi levyjarrut sulaa, kun puoteltiin Oloksen huipulta alas. Vauhtia oli ilmeisesti riittävästi. Tunturijuoksun alkaessa oltiin vaatimattomat kaksi tuntia keulaa perässä. Tuo juoksuosuus oli meiltä parasta antia koko kilpailun aikana. Osuuden helmiin kuuluivat rasvausoperaatiot ja varmat rastinotot, jotka olivat mallia: ei tuo oo meidän lippu mutta leimataan nyt varmuuden vuoksi. Muutamaa sataa metriä myöhemmin naureskeltiin, että kannatti leimata. Juoksun kruunasi uinti kylmässä lähdepohjaisessa tunturijärvessä. Ei ollu krampit kaukana.
Toinen melonta sujui hiukan paremmin kuin ensimmäinen, ei tosin silti kovin vauhdikkaasti. Lähinnä vaaratilanteita oli vähemmän. Tosin puolivaloilla ajellessa sekin tuntui olevan riittävästi. Luultavasti olisi ollut paras ratkaisu jäädä jo tässä vaiheessa matkaa pitämään seuraa Lumikomeetoille. Rullaluistelussa meinasin nukahtaa pystyyn, kun ei matkalle sattunut edes virkistäviä itsemurha-alamäkiä. Tästä päätellen kisa ei tulisi päättymään hyvin, sillä pyrän selässä odotti vielä 111km taival.
No sitä fillarointia ei koskaan vedetty kokonaisuudessaan. Vauhti oli heikkoa koko ajan eikä nousuissa nähty vetomiehenä Íñigo Cuestaa. Ei kyllä ketään muutakaan. Saattoi olla hyväjättäessämme loput rastit kiertämättä, sillä voi olla, että sille tielle oltaisiin jääty ja saatu kuulla papin suusta ne aamenet. Mielet mustina ajeltiin hiljaksiin kohti Jeristä.
No sellainen pettymys se. Näihin on jo onneksi tottunut. Mutta Tinken tavoin taidan kokeilla joskus uudestaan. Matkamuistot on kolhittua polvea ja heräteostoksena (hyväksyttävänä sellaisena) hankittua Jenni Vartiaisen uusinta albumia lukuunottamatta vähissä.
Seuraava pätkä käsitteleekin sitten MM-valintoja. Niistä on keskusteltu Snetin pesupaikalla asti oikein kiitettävästi. Näytti vielä omienkin vuodatusten linkki sinne päätyneen, joten lienee syytä arvostella valintojen epäoikeudenmukaisuutta. Tietysti porukkaa on hiertänyt OMan ja Airilan valinnat mutta pääasia on ollut V7:n jääminen kisakoneesta. Jotakuta vatussia vielä ketutti oikein olan takaa kun Taanila avautui blogissaan noista valinnoista.
Huomio kiinnittyy kahteen asiaan:
1. Salmi on korostanut kv-näyttöjen tärkeyttä
2. Kähäri puhuu avoimuudesta ja uudistumisesta
Kun Vesa Taanila sitten hankkii sitä kansainvälistä menestystä ja sijoittuu siinä sivussa sprintissä Suomen katsastus- ja arvokilpailuissa aina kolmen joukkoon, niin palkintona on joukkueesta putoaminen. KV-näytöillä ei ole mitään merkitystä.
Valinnat tehdään edelleen jotenkin ihmeellisesti kähmien. Valintaperusteissa oli ykkösenä kv-menestys, kakkosena menestys katsastuskilpailuissa ja lopuksi valintaryhmän näkemys. Tarkemmin en tiedä mutta epäilin Veskulla olevan varman lipun, sillä siihen malliin oli suunnitelma (kuulopuheiden perusteella) vetää sprinttiä koko kesä. Viimehetkellä vedetään liinat kiinni ja valitaan siten, että saadaan haluttu joukkue matkaan. Valinnoissa painaa vahvasti nk. pärstäkerroinvakio. Uudistumisesta ja avoimuudesta ei tietoakaan, mieleen tulee lähinnä itänaapurin toiminta.
Että näin. Ei voi kun sanoa, että en hyväksyisi itsekään noita valintoja.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Maarakentaja rastiviikolla
Kainuun rastiviikko on kisailtu ja haavat ovat umpeutuneet sen verran, jotta voinen kasailla viikon tapahtumat näkyville. Kisoissa ei näemmä oikein pärjätty. Tossulla jäin normaalin verran mutta koukkuja tuli liikaa. Toki tossulla olisi pitänyt kaikkien ennusmerkkien mukaan pystyä parempaan mutta katastrofaalisella suunnistussuorittamisella torpedoin pienet yrityksen poikaset varsin hyvin.
No se viikko mein näin:
ma Aamulenkki 15min
KRV 1.osakilpailu, keskimatka. 7,7km/48min + 45min vr. Heikko esitys, reilu 5min koukkua eikä tossullakaan oltu tuloillaan. Lisäksi rullilla kämpille 33,2km/1h49min. Väsynyttä hiihtoa erittäin huonokuntoista asfalttia pitkin. Veti ihan vertoja perinteiselle Isolahden väylälle.
ti Välipäivä. Kuntopiiri 45min + rullahiihto TT(p), 23,9km/1h39min. Hiihdin kyykäärmeen yli, eli päivän hyvä työ tuli tehdyksi.
ke Aamulenkki 15min
KRV 2.osakilpailu, MM-katsastus keskimatka. 8,2km/54min + 45min vr. Heikko esitys jälleen. Virheet samalla tasolla kuin maanantaina. Tossu tuntui keveämmältä mutta ei se vissiin ollut sitä. Paluumatkasta osa perinteisen rullilla 19,6km/1h26min. Perinteisen rullat täristi vähemmän.
to Välipäivä. Kevyt polkujuoksu 10,7km/59min. Lisäksi tankkausta. Ei muuta.
pe Aamulenkki 15min
KRV 3.osakilpailu, MM-katsastus pitkämatka. 20,1km/2h21min + 40min vr. Koukkua hiukan enempi kuin aikaisempia päivinä. Tunnin jaksoin hyvin, toisen heikosti ja loppua en ollenkaan. Molemmat takareidet kramppasivat loppulenkillä. Yhtä aikaa. Aikaero kärkeen virheiden verran suurempi kuin ajattelin.
la Aamulenki 15min
KRV 4.osakilpailu, takaa-ajo. 10,1km/1h1min + 25min vr. Viikon paras suoritus. Jalat toimivat jopa yllättävän hyvin. Ei niistä nyt siis juuri mitään irronnut mutta ei ollut niin kauheaa rämpimistä, kuin mitä pelkäsin.
su Kotona jälleen. Maastopyöräily Mahlulle 82km/3h54min. Menomatka rippijuhlille oli samalla päivän pitkälenkki. Mukavia hiekkateitä ajelin.
Viikolle kiskaisin määrää sopivat 19h14min. Joku sanois, että liikaa kisaviikolle. No voipi olla. Mutta tosiasiassa tämmöisellä viikolla on pakko kiskoa kevyttä aika paljon, sillä ei mulla jalat muuten toimi yhtään. Talvella voisi olla esim. arvokisaviikoilla aivan yhtä toimiva mutta hiihdosta kroppa palautuu eri tavalla, joten pakko ei ole tämmöistä sapluunaa vetää.
Teknisestä suorittamisesta sen verran, että ei nuo virhemäärät mikään ihme ole, sillä toukokuussa vedin kaksi suunnistustreeniä ja peräti kahdeksan kisaa, kesäkuussa peräti kaksi suunnistusreeniä ja Jukolan. Toukokuussa kahdesti kuvittelin osaavani suunnistaa. Nyt ei tarvitse enää kuvitella. No ainakin tietää mistä asiat johtuvat. Suunnistus on minulle puhtaasti toistoihin perustuva laji, suunnistusajatella en osaa.
Yhtenä päivänä muuten tuli ratamestari niin kovaa autolla vastaan, että hyvä kun tiellä pysyi. Pikkuisen siinä keinasi säikähtää kun auto kiisi vastaan liki lentämällä. Epäilin hetken, josko olisi löytänyt vielä toisen uuden aukon sen yhden lisäksi.
Viikosta vielä sen verran, että kun kerta Kainuun korvessa oltiin, ja vielä oikeasti tuolla Metsolan Erkin kotimaisemissa, niin olisi nyt luullut näkevänsä miehestä edes vilauksen. Tai edes Kaukovaaran Karin pajeron. Aika hiljaista oli tällä kertaa. Toista se on ollut ennen.
On muuten tämäkin työviikko paketissa leipätyön suhteen. Huomenna kohti Olosta ja AC24 odottaa.
No se viikko mein näin:
ma Aamulenkki 15min
KRV 1.osakilpailu, keskimatka. 7,7km/48min + 45min vr. Heikko esitys, reilu 5min koukkua eikä tossullakaan oltu tuloillaan. Lisäksi rullilla kämpille 33,2km/1h49min. Väsynyttä hiihtoa erittäin huonokuntoista asfalttia pitkin. Veti ihan vertoja perinteiselle Isolahden väylälle.
ti Välipäivä. Kuntopiiri 45min + rullahiihto TT(p), 23,9km/1h39min. Hiihdin kyykäärmeen yli, eli päivän hyvä työ tuli tehdyksi.
ke Aamulenkki 15min
KRV 2.osakilpailu, MM-katsastus keskimatka. 8,2km/54min + 45min vr. Heikko esitys jälleen. Virheet samalla tasolla kuin maanantaina. Tossu tuntui keveämmältä mutta ei se vissiin ollut sitä. Paluumatkasta osa perinteisen rullilla 19,6km/1h26min. Perinteisen rullat täristi vähemmän.
to Välipäivä. Kevyt polkujuoksu 10,7km/59min. Lisäksi tankkausta. Ei muuta.
pe Aamulenkki 15min
KRV 3.osakilpailu, MM-katsastus pitkämatka. 20,1km/2h21min + 40min vr. Koukkua hiukan enempi kuin aikaisempia päivinä. Tunnin jaksoin hyvin, toisen heikosti ja loppua en ollenkaan. Molemmat takareidet kramppasivat loppulenkillä. Yhtä aikaa. Aikaero kärkeen virheiden verran suurempi kuin ajattelin.
la Aamulenki 15min
KRV 4.osakilpailu, takaa-ajo. 10,1km/1h1min + 25min vr. Viikon paras suoritus. Jalat toimivat jopa yllättävän hyvin. Ei niistä nyt siis juuri mitään irronnut mutta ei ollut niin kauheaa rämpimistä, kuin mitä pelkäsin.
su Kotona jälleen. Maastopyöräily Mahlulle 82km/3h54min. Menomatka rippijuhlille oli samalla päivän pitkälenkki. Mukavia hiekkateitä ajelin.
Viikolle kiskaisin määrää sopivat 19h14min. Joku sanois, että liikaa kisaviikolle. No voipi olla. Mutta tosiasiassa tämmöisellä viikolla on pakko kiskoa kevyttä aika paljon, sillä ei mulla jalat muuten toimi yhtään. Talvella voisi olla esim. arvokisaviikoilla aivan yhtä toimiva mutta hiihdosta kroppa palautuu eri tavalla, joten pakko ei ole tämmöistä sapluunaa vetää.
Teknisestä suorittamisesta sen verran, että ei nuo virhemäärät mikään ihme ole, sillä toukokuussa vedin kaksi suunnistustreeniä ja peräti kahdeksan kisaa, kesäkuussa peräti kaksi suunnistusreeniä ja Jukolan. Toukokuussa kahdesti kuvittelin osaavani suunnistaa. Nyt ei tarvitse enää kuvitella. No ainakin tietää mistä asiat johtuvat. Suunnistus on minulle puhtaasti toistoihin perustuva laji, suunnistusajatella en osaa.
Yhtenä päivänä muuten tuli ratamestari niin kovaa autolla vastaan, että hyvä kun tiellä pysyi. Pikkuisen siinä keinasi säikähtää kun auto kiisi vastaan liki lentämällä. Epäilin hetken, josko olisi löytänyt vielä toisen uuden aukon sen yhden lisäksi.
Viikosta vielä sen verran, että kun kerta Kainuun korvessa oltiin, ja vielä oikeasti tuolla Metsolan Erkin kotimaisemissa, niin olisi nyt luullut näkevänsä miehestä edes vilauksen. Tai edes Kaukovaaran Karin pajeron. Aika hiljaista oli tällä kertaa. Toista se on ollut ennen.
On muuten tämäkin työviikko paketissa leipätyön suhteen. Huomenna kohti Olosta ja AC24 odottaa.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Minirastiviikolta kisatauolle
Kauan odotettu kisatauko alkoi viime sunnuntaina ja kestää Jukolaan asti. Osuus selviää muille sitten kun selviää. Asioista paremmin perillä olevat sen jo tietävät. Jukolan jälken sitten perustavanlaatuisesti ohjelmassa Kiimasen Savulenkki ja Kainuun Rastiviikko. Rastiviikolle olen laittanut ilmon vetämään oikein eliittiin. Olinhan sentään viime kesänä loppukirin päässä kymppisakista.
Käydään nyt pikaisesti tuo edesmennyt minirastiviikko lävitse.
Keskiviikkona, mäkivetoja seuranneena tuskaisena päivänä, oli Keski-Suomen maakuntaviesti. Ankraattoroin Muuramen joukkueen komeasti sijalle 5. Edelle ehtivät kolme Jyväskylän joukkuetta sekä Jämsä. Voidaan siis sanoa Muuramen olevan kolmanneksi paras suunnistuspitäjä Keski-Suomessa. Läheltä tietysti piti paremmatkin sijat mutta näin tuolla kertaa. Lisähuomiona suurten kisojen tuntu, kun oli verryttelykartta tarjolla tyyppimaastosta, joka starttasi heti loppusuoran varrelta. Harvoin näkee Suomessa vastaavia.
Lauantaina sitten kiskottiin kovan luokan kansalliset Suonenjoella. Paikallinen suurseura Suonenjoen Vasama järjesti yhdet kesän parhaista kisoista. Tarjolla oli Silvennoisen laatukartta, mukavan raskas ja vaativa maasto sekä erittäin hyvät radat. Lisäplussaa mainiosta kuulutuksesta ja hyvästä kilpailukeskuksesta. Lisäplussaa annan myös itselleni kohtuu hyvästä suorituksesta. Tulihan sitä pari minsaa koukkua perinteiseen tapaan, eikä tuo kuuden minsan tappio Nurmoselle mikään huikaiseva ole. Mutta mikä tärkeintä, niistin Curtin. Selvästi.
Sunnuntaita koskevat mielipiteet jätän kertomatta, koska en ollut tyytyväinen omaan suoritustasooni millään tapaa. Jätetään se turha urputus tällä kertaa pois ja keskitytään positiivisiin asioihin. Sitäpaitsi oltiin niin kaukana Keski-Suomesta, että oikein hirvitti.
Nyt sitten vedetään pelkkää perusharjoittelua aina Jukolaan asti. Pahin mahdollinen tilanne tietysti olisi se, että kävisi kuten kotimaan hiihtäjille turhan usein arvokisoissa: tärkein startti heti kärkeen eikä kule. Syy on aina pitkässä kilpailutauossa. Se on paha juttu se.
Mäkiprojekti jatkuu edelleen. Eilen ei ainakaan noussut kovin helmeilevästi Hongiston mäessä. Kovempaakin on joskus kulkenut, viime kesänä nyt ainakin. Oli varmaan umpeenkasvaneen baanan syytä nuo ennätyksiä heikommat ajat. Tai sitten jotain muuta. Uskoisin kuitenkin lähiviikkojen tuovan likipitäen galaksaalisen kulun, jotta ei tarvitse ihan kaikkien letkoista tippua. Ei nyt mopolla mahottomia tietenkään eli joku HSK voi mennä liian lujaa mutta muut lienee jo siinä hollilla.
Ja jottei juttu loppuisi liian lyhyeen, niin tuli tuossa rullalenkiltä palaillessa kuultua pari kertaa "fore!" melkoisen kovaan ääneen huudettuna, olinhan golfkentän liepeillä. Ääni kuulosti kokolailla molemmilla kerroilla samalta. Kertonee jotain kyseisestä puttailijasta, sillä huutojen välissä kului aikaa kokolailla monojen jalasta ottamisen verran ja vähän päälle. Eli ei paljoa, vaikka tiukassa olivatkin.
Käydään nyt pikaisesti tuo edesmennyt minirastiviikko lävitse.
Keskiviikkona, mäkivetoja seuranneena tuskaisena päivänä, oli Keski-Suomen maakuntaviesti. Ankraattoroin Muuramen joukkueen komeasti sijalle 5. Edelle ehtivät kolme Jyväskylän joukkuetta sekä Jämsä. Voidaan siis sanoa Muuramen olevan kolmanneksi paras suunnistuspitäjä Keski-Suomessa. Läheltä tietysti piti paremmatkin sijat mutta näin tuolla kertaa. Lisähuomiona suurten kisojen tuntu, kun oli verryttelykartta tarjolla tyyppimaastosta, joka starttasi heti loppusuoran varrelta. Harvoin näkee Suomessa vastaavia.
Lauantaina sitten kiskottiin kovan luokan kansalliset Suonenjoella. Paikallinen suurseura Suonenjoen Vasama järjesti yhdet kesän parhaista kisoista. Tarjolla oli Silvennoisen laatukartta, mukavan raskas ja vaativa maasto sekä erittäin hyvät radat. Lisäplussaa mainiosta kuulutuksesta ja hyvästä kilpailukeskuksesta. Lisäplussaa annan myös itselleni kohtuu hyvästä suorituksesta. Tulihan sitä pari minsaa koukkua perinteiseen tapaan, eikä tuo kuuden minsan tappio Nurmoselle mikään huikaiseva ole. Mutta mikä tärkeintä, niistin Curtin. Selvästi.
Sunnuntaita koskevat mielipiteet jätän kertomatta, koska en ollut tyytyväinen omaan suoritustasooni millään tapaa. Jätetään se turha urputus tällä kertaa pois ja keskitytään positiivisiin asioihin. Sitäpaitsi oltiin niin kaukana Keski-Suomesta, että oikein hirvitti.
Nyt sitten vedetään pelkkää perusharjoittelua aina Jukolaan asti. Pahin mahdollinen tilanne tietysti olisi se, että kävisi kuten kotimaan hiihtäjille turhan usein arvokisoissa: tärkein startti heti kärkeen eikä kule. Syy on aina pitkässä kilpailutauossa. Se on paha juttu se.
Mäkiprojekti jatkuu edelleen. Eilen ei ainakaan noussut kovin helmeilevästi Hongiston mäessä. Kovempaakin on joskus kulkenut, viime kesänä nyt ainakin. Oli varmaan umpeenkasvaneen baanan syytä nuo ennätyksiä heikommat ajat. Tai sitten jotain muuta. Uskoisin kuitenkin lähiviikkojen tuovan likipitäen galaksaalisen kulun, jotta ei tarvitse ihan kaikkien letkoista tippua. Ei nyt mopolla mahottomia tietenkään eli joku HSK voi mennä liian lujaa mutta muut lienee jo siinä hollilla.
Ja jottei juttu loppuisi liian lyhyeen, niin tuli tuossa rullalenkiltä palaillessa kuultua pari kertaa "fore!" melkoisen kovaan ääneen huudettuna, olinhan golfkentän liepeillä. Ääni kuulosti kokolailla molemmilla kerroilla samalta. Kertonee jotain kyseisestä puttailijasta, sillä huutojen välissä kului aikaa kokolailla monojen jalasta ottamisen verran ja vähän päälle. Eli ei paljoa, vaikka tiukassa olivatkin.
tiistai 25. toukokuuta 2010
8 sekuntia
Sen verran jäin paikasta auringossa SM-sprintin karsinnassa. Se on semmoista se. Parempaan olisi tietysti pystynyt, jos tähdet olisivat asentoaan hieman muuttaneet. Aika hyvät kisat muuten onnistui Lynx pitämään. Metsää olisi tietysti saanut olla karsinnassa vähemmän.
Tuo karsinta olisi saattanut muodostua jopa pettymykseksi, jos viime viikot olisivat kulkeneet parhaalla mahdollisella tavalla. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tahmeutta oli jaloissa ja meno oli kaiken kaikkiaan heikompaa kuin toiveissa oli. Sprinttiviikolla maanantaina testasin kuntoa Korpilahdella. Alle vedetty 3,5km pururataotatus oli liikaa. Jalat kuolivat kokolailla. Mutta pientä valoa oli tunnelissa näkyvissä. Keskiviikkona Elonen-sprintti. Ei paljoa hymyilyttänyt. Jalat ei toimineet lainkaan. Ero kärkeen tuli kokolailla tossulla. Joku olisi painanut paniikkinappulaa. Kisasta olisi kaikenlaista kerrottavaa mutta tällä kertaa riittänee suoraan järjestäjille mennyt palaute.
Mutta sitä paniikkinappulaa en painanut. Sen sijaan harjoittelin pelikirjan mukaisesti ja Cooperin mittaisessa suorituksessa nyljin minuutin kolmessa päivässä ajasta pois. Totesin onnistuneeni. Tiedostin kuitenkin samalla sen, että olen kaukana sellaisesta vireestä, mitä Jukolassa tullaan tarvitsemaan. Aika siihen käy vähiin. Siitä syystä on aika palata perusasioiden ääreen. Ja Sarvivuoren Öljymäkeen. Sarvivuoreen siksi, että sieltä on totutusti ammennettu kuntoa kohti tärkeitä startteja. Vuodatettu hikeä ja kärsitty nousuissa. Niin tehdään jälleen.
Viimetalvena sieltä ammennettiin mm. kirivaihdetta.
Tänään kärsin siellä jälleen. Ohjelmassa oli kahdeksan nousua. Nousulle tulee mittaa 450m ja kavuttavaa kertyy liki 60m. Alustana on huippukuntoinen pururata. Valitettavinta tuossa on se, että talvella ei enää koko nousua voi kiivetä. Tai niinhän sitä näin kesäaikaan fiilistelee. Talvella sitä on hyvin tyytyväinen, ettei tuohon nousuun ole asiaa.
Ja kirivaihde johti muuten tähän tulokseen:
(Molemmat kuvat: Pekka Juvakka)
Kokonaisuudessaan onnistuin rämpimään koko tuntikolmevarttisen reenin alusta loppuun ja mäki nousi taustoihin nähden hyvin. Ajat asettuivat normiasteikolle 2'16"-2'20". Parannettavaa on. Jukolaan mennessä on kyettävä pitämään ajat alle 2'15". Sen voisin tässä ottaa projektiksi. Vaihtoehtoisesti näkisin kunnon riittävyyden mittareiksi joko Muuratharjun 7,5km lenkuralla uuden ennätyksen (olisko joku 26.00? en nyt tiiä vielä) tai Sarvivuoren vitosella kiekka alle 17min tai kaksi kiekkaa alle 36min. Luultavasti molemmista joudun luopumaan ja luottamaan hirvittävään mäihään ja riittävän hitaisiin letkoihin Jukossa.
Huomenissa sitten ohjelmassa Keski-Suomen maakuntaviesti ja viikonloppuna Suonenjoen ja Raaseporin kansalliset. Sitten kisataukoa Jukolaan asti ja veret seisauttavaa määräharjoittelua koneeseen.
Mutta se siitä. Piakkoin tässä täytynee kertoilla uusista kuvioista. On tässä varmistunut semmoinen täysipainoisen satsauksen ja riittävän toimeentulon mahdollistava paketti. Mutta siitä lisää sitten joskus.
Tuo karsinta olisi saattanut muodostua jopa pettymykseksi, jos viime viikot olisivat kulkeneet parhaalla mahdollisella tavalla. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tahmeutta oli jaloissa ja meno oli kaiken kaikkiaan heikompaa kuin toiveissa oli. Sprinttiviikolla maanantaina testasin kuntoa Korpilahdella. Alle vedetty 3,5km pururataotatus oli liikaa. Jalat kuolivat kokolailla. Mutta pientä valoa oli tunnelissa näkyvissä. Keskiviikkona Elonen-sprintti. Ei paljoa hymyilyttänyt. Jalat ei toimineet lainkaan. Ero kärkeen tuli kokolailla tossulla. Joku olisi painanut paniikkinappulaa. Kisasta olisi kaikenlaista kerrottavaa mutta tällä kertaa riittänee suoraan järjestäjille mennyt palaute.
Mutta sitä paniikkinappulaa en painanut. Sen sijaan harjoittelin pelikirjan mukaisesti ja Cooperin mittaisessa suorituksessa nyljin minuutin kolmessa päivässä ajasta pois. Totesin onnistuneeni. Tiedostin kuitenkin samalla sen, että olen kaukana sellaisesta vireestä, mitä Jukolassa tullaan tarvitsemaan. Aika siihen käy vähiin. Siitä syystä on aika palata perusasioiden ääreen. Ja Sarvivuoren Öljymäkeen. Sarvivuoreen siksi, että sieltä on totutusti ammennettu kuntoa kohti tärkeitä startteja. Vuodatettu hikeä ja kärsitty nousuissa. Niin tehdään jälleen.
Viimetalvena sieltä ammennettiin mm. kirivaihdetta.
Tänään kärsin siellä jälleen. Ohjelmassa oli kahdeksan nousua. Nousulle tulee mittaa 450m ja kavuttavaa kertyy liki 60m. Alustana on huippukuntoinen pururata. Valitettavinta tuossa on se, että talvella ei enää koko nousua voi kiivetä. Tai niinhän sitä näin kesäaikaan fiilistelee. Talvella sitä on hyvin tyytyväinen, ettei tuohon nousuun ole asiaa.
Ja kirivaihde johti muuten tähän tulokseen:
(Molemmat kuvat: Pekka Juvakka)
Kokonaisuudessaan onnistuin rämpimään koko tuntikolmevarttisen reenin alusta loppuun ja mäki nousi taustoihin nähden hyvin. Ajat asettuivat normiasteikolle 2'16"-2'20". Parannettavaa on. Jukolaan mennessä on kyettävä pitämään ajat alle 2'15". Sen voisin tässä ottaa projektiksi. Vaihtoehtoisesti näkisin kunnon riittävyyden mittareiksi joko Muuratharjun 7,5km lenkuralla uuden ennätyksen (olisko joku 26.00? en nyt tiiä vielä) tai Sarvivuoren vitosella kiekka alle 17min tai kaksi kiekkaa alle 36min. Luultavasti molemmista joudun luopumaan ja luottamaan hirvittävään mäihään ja riittävän hitaisiin letkoihin Jukossa.
Huomenissa sitten ohjelmassa Keski-Suomen maakuntaviesti ja viikonloppuna Suonenjoen ja Raaseporin kansalliset. Sitten kisataukoa Jukolaan asti ja veret seisauttavaa määräharjoittelua koneeseen.
Mutta se siitä. Piakkoin tässä täytynee kertoilla uusista kuvioista. On tässä varmistunut semmoinen täysipainoisen satsauksen ja riittävän toimeentulon mahdollistava paketti. Mutta siitä lisää sitten joskus.
torstai 29. huhtikuuta 2010
Kohti vastaan astelevaa pimeyttä
Tällä otsikolla piti turinoida tuossa ennen 10milaa ja arvioida samalla KR:n ja Kristiansandin jätkien mailan puristamisen astetta. Ja mailaa siellä tunnuttiin puristavan oikein olan takaa. Joka jätkä oli hiljaa ja tuijotti tyhjyyteen. No menestystä tuli silti. Jäi silloin kirjoittelematta sitten. Ja tais jäädä sen jälkeenkin.
Käytän tämän otsikon nyt. Pimeyttä sitä on taas luvassa.
No ne kisat meni, ja joskus on menneet paremminkin. Ei siitä sitte. Kisan jälkeen oli jotain grilliviritelmiä mutta ne kuivu kokoon. Sen jälkeen jotain bussihommia sun muita. Ei niistäkään mitään sen kummempaa. Slussenilla käytiin kahvilla ja kotia päästiin. Kuultiin vielä siinä välissä miten Tume otti hylsyn. Oli reissu paketissa. Muuta siinä ei juurikaan tainnut olla.
Keski-Suomen kisakausi tuli tuossa avattua viime viikolla. Nahkasalmella oli ohjelmassa sellainen kansainvälinen keskimatka. Noin niinkuin tyypiltään. En ollut ihan pohjilla, ei tosin juuri kulkenutkaan. Pukeman sentään niistin ja heti alettiin SNetin pesupaikalla huutelemaan EM-lipuista... Jepjep. Lauantaina sitten hellekauden avaus Keuruulla. Pitkää matkaa tietty. Ja vielä vähemmän mihinkään siellä. Aika kaamea sanoisin. No oleellista oli se, että Jones vei näytöstyyliin molemmat ja Hankasalmella onnistuin nappaamaan Curtin päänahan. Sunnuntain maantiekauden avauksessa olis saanut olla enemmän aurinkoa. Vaikka lauantain tapaan olisi kelvannut.
No onneksi matkat tässä näyttää lyhenevän. Huomenna starttaan Jämsässä sprinttikisaan. Toivon mukaan eilinen sprinttireeni sai jalat herätettyä henkiin. Ja ennenkaikkea toivottavasti huomenna ei tarvita mäkijalkoja. Niitä ei tällä hetkellä ole. Viikonloppuna taitaa olla jotain SM-karkeloita. Sprintin vedän sielläkin. Ei tällä ruholla juuri muita.
Ja sitten siihen pimeyteen. Tavallaan sitä on luvassa. Oli sitä viimeksikin. Sillon tais olla eri hommat ku nyt. Nyt ollaan taas enempi tämän blogin aihepiirin sisällä. Tästäkin tulee jotain virallisempaa sitten kun tulee. Itkemäänkään ei aleta. Pettyneitä ollaan kyllä. Jotain aivan muuta odotettiin. Rakennettiin suunnitelmia siihen suuntaan, että myös joku muu uskaltaisi uskoa niihin mahdollisuuksiin, joiden olemassaoloon ei meidän perheyrityksen lisäksi juuri kukaan muu ole uskonut. Eikä usko vieläkään.
Ei tullut sitä toivottua mahdollisuutta kokeilla rajojaan pikkuisen varmemmilla vesillä. Sitä mahdollisutta, mitä monelle muulle on tarjottu. Mutta eipähän ollut yllätys. Ei nyt varsinaisesti ollut ensimmäinen kerta kun sanotaan, että et ole tarpeeksi hyvä.
On sitten oltava valmis voittamaan kaikki. Aina. Ehkä silloin saatan olla riittävän hyvä.
Käytän tämän otsikon nyt. Pimeyttä sitä on taas luvassa.
No ne kisat meni, ja joskus on menneet paremminkin. Ei siitä sitte. Kisan jälkeen oli jotain grilliviritelmiä mutta ne kuivu kokoon. Sen jälkeen jotain bussihommia sun muita. Ei niistäkään mitään sen kummempaa. Slussenilla käytiin kahvilla ja kotia päästiin. Kuultiin vielä siinä välissä miten Tume otti hylsyn. Oli reissu paketissa. Muuta siinä ei juurikaan tainnut olla.
Keski-Suomen kisakausi tuli tuossa avattua viime viikolla. Nahkasalmella oli ohjelmassa sellainen kansainvälinen keskimatka. Noin niinkuin tyypiltään. En ollut ihan pohjilla, ei tosin juuri kulkenutkaan. Pukeman sentään niistin ja heti alettiin SNetin pesupaikalla huutelemaan EM-lipuista... Jepjep. Lauantaina sitten hellekauden avaus Keuruulla. Pitkää matkaa tietty. Ja vielä vähemmän mihinkään siellä. Aika kaamea sanoisin. No oleellista oli se, että Jones vei näytöstyyliin molemmat ja Hankasalmella onnistuin nappaamaan Curtin päänahan. Sunnuntain maantiekauden avauksessa olis saanut olla enemmän aurinkoa. Vaikka lauantain tapaan olisi kelvannut.
No onneksi matkat tässä näyttää lyhenevän. Huomenna starttaan Jämsässä sprinttikisaan. Toivon mukaan eilinen sprinttireeni sai jalat herätettyä henkiin. Ja ennenkaikkea toivottavasti huomenna ei tarvita mäkijalkoja. Niitä ei tällä hetkellä ole. Viikonloppuna taitaa olla jotain SM-karkeloita. Sprintin vedän sielläkin. Ei tällä ruholla juuri muita.
Ja sitten siihen pimeyteen. Tavallaan sitä on luvassa. Oli sitä viimeksikin. Sillon tais olla eri hommat ku nyt. Nyt ollaan taas enempi tämän blogin aihepiirin sisällä. Tästäkin tulee jotain virallisempaa sitten kun tulee. Itkemäänkään ei aleta. Pettyneitä ollaan kyllä. Jotain aivan muuta odotettiin. Rakennettiin suunnitelmia siihen suuntaan, että myös joku muu uskaltaisi uskoa niihin mahdollisuuksiin, joiden olemassaoloon ei meidän perheyrityksen lisäksi juuri kukaan muu ole uskonut. Eikä usko vieläkään.
Ei tullut sitä toivottua mahdollisuutta kokeilla rajojaan pikkuisen varmemmilla vesillä. Sitä mahdollisutta, mitä monelle muulle on tarjottu. Mutta eipähän ollut yllätys. Ei nyt varsinaisesti ollut ensimmäinen kerta kun sanotaan, että et ole tarpeeksi hyvä.
On sitten oltava valmis voittamaan kaikki. Aina. Ehkä silloin saatan olla riittävän hyvä.
maanantai 5. huhtikuuta 2010
SM-erikoispitkältä hopeaa
Lapin Lumirastit ja SM-erikoispitkä päättivät hiihtosuunnistuskauden 2009-2010. Kausi on ollut pitkä mutta kaikeksi onneksi se on tuonut mukanaan myös menestystä, jolloin sitä kauden parasta suoritusta ei enää tarvinnut lähteä hakemaan Ounasvaaralta.
Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.
Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.
SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.
Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.
Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.
Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.
Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!
Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.
Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.
Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.
Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.
SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.
Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.
Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.
Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.
Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!
Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.
Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
MC-finaalit: Ultrapitkä aivan liian lyhyt
Eli sitä kävi niinkuin huhujen mukaan Muhoselle aikanaan: alle 2,5h kisassa ei tulleet vielä ominaisuudet esiin. Todenperäisyydestä ei ole takeita.
Mutta ennen ultralongia oli välipäivä ja viesti. Välipäivänä testattiin Åren tarjontaa ja samalla reissulla käväistiin OMan ja Könen kanssa hieman suksimassa paikallisilla baanoilla. Kartalta löytyi oikein skispårit joten sinne mentiin. Kaikki näyttikin hyvältä kunnes näki sen baanan läheltä. Mutta oikein mukava oli nautiskella komeasta kelistä ja vaihtelevista kelkkaurista vajaan tonnin korkeudessa, ehkä vuoden hienoimpia. Samalla testasin Rossignolin uutta suksea ja monoa. Voin muuten kertoa, että on kovaa kamaa ens talven lumilla! Välipäivästä siirryttiin viestiin ja saatettiin huomata, että minut oli myyty Kazakstaniiin jo ennakkoon. Eipä siinä. Ens talvena sitte kummiskin. Kait siitä nyt sitten jotkut siirtokorvaukset napsahti virallisen pääkilpailun hävinneen Lancen tilille. Luultvasti vielä henkilökohtaiselle. Mutta vedin aika hyvin jäätävästä ulkokurvista huolimatta.
Ja sitten itse asiaan. Ultrapitkään. Ennakkoon pikkuisen kaavailtiin, että josko sellainen liki kolmetuntinen kisa olis tulossa. Varsinkin kun ihanneajat hieman meinas pettää jo alkuviikosta. Tankattiinkin niin pirusti, ettei vaan loppuis puhti kesken. Ja eihän se loppunut. Energiaa riitti ihan loppuun asti ja ilmeisesti vielä hieman pisempäänkin. Vai mitä ootte mieltä?
Mutta itse kisa vedettiin 3+1 lenkin mallisena, eli ekat kolme oli pitkiä hajontalenkkejä ja sitten tuo vimonen oli lyhyempi putki. Eihän mulla tietenkään kuuppa ihan koko kisaa kestänyt, vaan otin kakkos ja kolmoslenkeillä sellaiset puolen minsan koukut aina tokavikaa kohti tullessa. Kolmannella lenkillä oli kaiken lisäksi vielä ihan pakko pysähtyä keskelle avosuota miettimään, että mihin helvettiin sitä on oikein joutunut. Tämän kaiken lisäksi vielä pari muuta hömmelöä. Viimeiselle lenkille lähtiessä Ruokonen kehottaa hakkaamaan edellä menevän ruotsalaisen. Clear. Tässä projektissa onnistuin. Samalla jalkoihin jäivät Sorokin ja Barchukov mutta toisaalta Rost ja Hammer jäivät saavuttamatta. Kaikki lyötiin likoon pitkällä välillä kohti toiseksi viimeistä. Se tuotti yhden ohituksen ja välin ylivoimaiset pohjat. Samalla tietysti syötiin mahdollisuudet kaikkeen muuhun mutta näin tänään. Ei nyt anneta sen haitata. Lopputuloksena 12.tila. OMa nappasi voiton.
Jepjep. Sellaset kisat. Ei tullu niitä top6-sijoja, joista etukäteen huutelin. Periaatteessa ei ollu lähelläkään. Ei nyt tosin kaukanakaan. Ei nuo kolme vimosta vetoa huonoja olleet, olen niihin periaatteessa aivan tyytyväinen. Aina sitä tosin vaatii itseltään parempia tuloksia. Niin tälläkin kertaa.
Stafu nappasi reissusta peräti kaksi voittoa, OMa vain yhden. Ja Lancelle yks tappio. Kaikkea sitä sattuukin kun on kaukana kotoa. Oikeestaan voisin kirjoitella tähän loppuun vielä mielettömän sepustuksen elämän suurista iloista ja suruista mutta jätän sen nyt sitten väliin. Mutta nyt löysin tän biisin. Eilen en vielä löytänyt.
Tää ois niinku clear.
Mutta ennen ultralongia oli välipäivä ja viesti. Välipäivänä testattiin Åren tarjontaa ja samalla reissulla käväistiin OMan ja Könen kanssa hieman suksimassa paikallisilla baanoilla. Kartalta löytyi oikein skispårit joten sinne mentiin. Kaikki näyttikin hyvältä kunnes näki sen baanan läheltä. Mutta oikein mukava oli nautiskella komeasta kelistä ja vaihtelevista kelkkaurista vajaan tonnin korkeudessa, ehkä vuoden hienoimpia. Samalla testasin Rossignolin uutta suksea ja monoa. Voin muuten kertoa, että on kovaa kamaa ens talven lumilla! Välipäivästä siirryttiin viestiin ja saatettiin huomata, että minut oli myyty Kazakstaniiin jo ennakkoon. Eipä siinä. Ens talvena sitte kummiskin. Kait siitä nyt sitten jotkut siirtokorvaukset napsahti virallisen pääkilpailun hävinneen Lancen tilille. Luultvasti vielä henkilökohtaiselle. Mutta vedin aika hyvin jäätävästä ulkokurvista huolimatta.
Ja sitten itse asiaan. Ultrapitkään. Ennakkoon pikkuisen kaavailtiin, että josko sellainen liki kolmetuntinen kisa olis tulossa. Varsinkin kun ihanneajat hieman meinas pettää jo alkuviikosta. Tankattiinkin niin pirusti, ettei vaan loppuis puhti kesken. Ja eihän se loppunut. Energiaa riitti ihan loppuun asti ja ilmeisesti vielä hieman pisempäänkin. Vai mitä ootte mieltä?
Mutta itse kisa vedettiin 3+1 lenkin mallisena, eli ekat kolme oli pitkiä hajontalenkkejä ja sitten tuo vimonen oli lyhyempi putki. Eihän mulla tietenkään kuuppa ihan koko kisaa kestänyt, vaan otin kakkos ja kolmoslenkeillä sellaiset puolen minsan koukut aina tokavikaa kohti tullessa. Kolmannella lenkillä oli kaiken lisäksi vielä ihan pakko pysähtyä keskelle avosuota miettimään, että mihin helvettiin sitä on oikein joutunut. Tämän kaiken lisäksi vielä pari muuta hömmelöä. Viimeiselle lenkille lähtiessä Ruokonen kehottaa hakkaamaan edellä menevän ruotsalaisen. Clear. Tässä projektissa onnistuin. Samalla jalkoihin jäivät Sorokin ja Barchukov mutta toisaalta Rost ja Hammer jäivät saavuttamatta. Kaikki lyötiin likoon pitkällä välillä kohti toiseksi viimeistä. Se tuotti yhden ohituksen ja välin ylivoimaiset pohjat. Samalla tietysti syötiin mahdollisuudet kaikkeen muuhun mutta näin tänään. Ei nyt anneta sen haitata. Lopputuloksena 12.tila. OMa nappasi voiton.
Jepjep. Sellaset kisat. Ei tullu niitä top6-sijoja, joista etukäteen huutelin. Periaatteessa ei ollu lähelläkään. Ei nyt tosin kaukanakaan. Ei nuo kolme vimosta vetoa huonoja olleet, olen niihin periaatteessa aivan tyytyväinen. Aina sitä tosin vaatii itseltään parempia tuloksia. Niin tälläkin kertaa.
Stafu nappasi reissusta peräti kaksi voittoa, OMa vain yhden. Ja Lancelle yks tappio. Kaikkea sitä sattuukin kun on kaukana kotoa. Oikeestaan voisin kirjoitella tähän loppuun vielä mielettömän sepustuksen elämän suurista iloista ja suruista mutta jätän sen nyt sitten väliin. Mutta nyt löysin tän biisin. Eilen en vielä löytänyt.
Tää ois niinku clear.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
MC-finaalit: Keskimatkalla kehityskelpoisuus jo näkyvissä
MC-finaalit jatkuivat tänään keskimatkoilla. Miehillä ohjelmassa oli vajaat 14km mittainen kilpailu, joka käytiin kahtena lenkkinä. Ihanneaika piti asettuman 42 minuutin tuntumaan. Eilisen sprinttipettyneisyyden jälkeen oli jälleen kerran pakko vaipua täydelliseen hiihtosuunnistuskeskittyneisyyteen ja laittaa suoritus parempien tulosten edellyttämään kuosiin.
Aamulla suunnattiin siis hölkälle ennen aamupalaa ja sieltä suoraan hikoilemaan aamupalapöytään. Kämpiltä piti vielä viedä yhdet kapulat kopille, kun satuin eilen joko itse tai sitten jonkun avustuksella murjomaan toisen kisakapulani hiihtosuunnistusta kestämättömään kuntoon. Luultavasti siitä vielä pelastetaan jonkinmoinen lenkkipari mutta hisuun siitä ei taida enää olla.
Suksitestit oli nopeasti ohi kun selvästi parempi kapula erottui edukseen. Oli luottoa lähteä kisailemaan. Verryttelyssä sitten jälleen kerran puhallettiin veret nokasta. Tuntuu olevan näillä ulkomaisilla reissuilla kokolailla tavallista. Verryttelyt olivat normaaliin tapaan pitkät.
Kisassa onnistuin vetämään kokonaisen yhden välin ennen ensimmäistä virhettä, jonka tajusin heti siinä vaiheessa, kun kolmoselle mennessä ei tullutkaan kovin isoa mäkeä. Eilen tuntui yksikin käyrä olevan iso penkka, tänään kolme peräkkäistä käyrää ei juuri näkynyt saati tuntunut missään. Ihme hommaa. Jossain saattoi ekalla lenkillä tulla joku huonompi reittikin mutta varsin kohtuullista menoa esitin. Noin niinkuin pääosin. Kartanvaihdossa sijaluku näyttäisi olleen 18. ja eroa keulaan jo liki kaksi minuuttia.
Toiselle lenkille startatessa tuli hätä käteen, kun huomasin kesken välin ettei rastille noussutkaan uraa siitä kohtaa, missä kuvittelin sen olevan veripisaroiden alla piilossa. Ajattelin ensin vetää oikoa mutta lopulta hylkäsin tämän ajatuksen ja kiersin takakautta lipulle. Kaikeksi onneksi vasemmalta kulkenut hyvänoloinen valinta sisälsi vaikeakulkuisen nousun ja takakautta kulkiessa penkka oli koko ajan loivaa. Tuossa sain samalla jonkun Kazakstanin kaverin kiinni. Muutaman väli meni, että sain tiputettua. Meinasi siinä yrittäessä jo turhautuminen puskea puseroon kun ukko ei tuntunut tippuvan. No tippui se lopulta. Pikkuhiljaa sain myös Tsekin kaveria kiinni ja loppumatkasta sitten paremmalla reitinvalinnalla pääsin myös ohitse. Sen verran löysä lopussa kuitenkin olin, että neljä minuuttia edellä lähtenyt norjalainen jäi saavuttamatta. Kiinniottaminen olisi tiennyt kokonaista yhtä pykälää parempaa sijoitusta, ohittaminen jopa kahta. Lopputuloksissa onnistuin nousemaan kohtalaisen siedettävälle 14. tilalle. Eroa keulaan Khrennikoviin tuli lopulta 2.52. Näyttäis kone käynnistyneen hitaasti tänäänkin. Eetu käytti muuten 48min tuohon rataan. Ei ihan ihanneaikaan...
Jepjep. Eilen kirjoittelin siitä, että tänään ulosmitataan kaikki mahdollinen koneesta. Aivan siihen en pystynyt. Se olisi tiennyt erinomaista yksinumeroista sijoitusta mutta tänään se ei käynyt päinsä. Latausta oli, samoin riittäviä näyttöhaluja. Kapula toimi ja kaikki oli sinänsä kohdallaan. Jokin siitä suorittamisesta vain jäi puuttumaan. Onko se sitten se paine niiden huippusuoritusten tekemiseen, joita näissä reissuissa olisi pakko tehdä vai mikä? En tiedä. Sen tiedän, että niitä huippusuorituksia tarvitaan jos haluaa esimerkiksi ensitalvena MM-kisoissa startata.
Aamulla suunnattiin siis hölkälle ennen aamupalaa ja sieltä suoraan hikoilemaan aamupalapöytään. Kämpiltä piti vielä viedä yhdet kapulat kopille, kun satuin eilen joko itse tai sitten jonkun avustuksella murjomaan toisen kisakapulani hiihtosuunnistusta kestämättömään kuntoon. Luultavasti siitä vielä pelastetaan jonkinmoinen lenkkipari mutta hisuun siitä ei taida enää olla.
Suksitestit oli nopeasti ohi kun selvästi parempi kapula erottui edukseen. Oli luottoa lähteä kisailemaan. Verryttelyssä sitten jälleen kerran puhallettiin veret nokasta. Tuntuu olevan näillä ulkomaisilla reissuilla kokolailla tavallista. Verryttelyt olivat normaaliin tapaan pitkät.
Kisassa onnistuin vetämään kokonaisen yhden välin ennen ensimmäistä virhettä, jonka tajusin heti siinä vaiheessa, kun kolmoselle mennessä ei tullutkaan kovin isoa mäkeä. Eilen tuntui yksikin käyrä olevan iso penkka, tänään kolme peräkkäistä käyrää ei juuri näkynyt saati tuntunut missään. Ihme hommaa. Jossain saattoi ekalla lenkillä tulla joku huonompi reittikin mutta varsin kohtuullista menoa esitin. Noin niinkuin pääosin. Kartanvaihdossa sijaluku näyttäisi olleen 18. ja eroa keulaan jo liki kaksi minuuttia.
Toiselle lenkille startatessa tuli hätä käteen, kun huomasin kesken välin ettei rastille noussutkaan uraa siitä kohtaa, missä kuvittelin sen olevan veripisaroiden alla piilossa. Ajattelin ensin vetää oikoa mutta lopulta hylkäsin tämän ajatuksen ja kiersin takakautta lipulle. Kaikeksi onneksi vasemmalta kulkenut hyvänoloinen valinta sisälsi vaikeakulkuisen nousun ja takakautta kulkiessa penkka oli koko ajan loivaa. Tuossa sain samalla jonkun Kazakstanin kaverin kiinni. Muutaman väli meni, että sain tiputettua. Meinasi siinä yrittäessä jo turhautuminen puskea puseroon kun ukko ei tuntunut tippuvan. No tippui se lopulta. Pikkuhiljaa sain myös Tsekin kaveria kiinni ja loppumatkasta sitten paremmalla reitinvalinnalla pääsin myös ohitse. Sen verran löysä lopussa kuitenkin olin, että neljä minuuttia edellä lähtenyt norjalainen jäi saavuttamatta. Kiinniottaminen olisi tiennyt kokonaista yhtä pykälää parempaa sijoitusta, ohittaminen jopa kahta. Lopputuloksissa onnistuin nousemaan kohtalaisen siedettävälle 14. tilalle. Eroa keulaan Khrennikoviin tuli lopulta 2.52. Näyttäis kone käynnistyneen hitaasti tänäänkin. Eetu käytti muuten 48min tuohon rataan. Ei ihan ihanneaikaan...
Jepjep. Eilen kirjoittelin siitä, että tänään ulosmitataan kaikki mahdollinen koneesta. Aivan siihen en pystynyt. Se olisi tiennyt erinomaista yksinumeroista sijoitusta mutta tänään se ei käynyt päinsä. Latausta oli, samoin riittäviä näyttöhaluja. Kapula toimi ja kaikki oli sinänsä kohdallaan. Jokin siitä suorittamisesta vain jäi puuttumaan. Onko se sitten se paine niiden huippusuoritusten tekemiseen, joita näissä reissuissa olisi pakko tehdä vai mikä? En tiedä. Sen tiedän, että niitä huippusuorituksia tarvitaan jos haluaa esimerkiksi ensitalvena MM-kisoissa startata.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
MC-finaalit: Sprinttimaajoukkue kaukana kärjestä
Hiphei. Maailmancupin finaalikiertue on sitten avattu sprinttikisalla. Tai jollakin sellaisella. Tästähän voi lukija valitettavan nopeasti päätellä, että kisa ei mennyt niinkuin piti. Ei mennyt ei.
Periaatteessa suoritus ei ollut kovin kehno, virheitä en juurikaan tehnyt mutta vauhtiin en missään vaiheessa päässyt. Ei mikään ihme radalla, jossa tamppariuraa ei ole metriäkään ja tasuriurat mukittelee riittävästi leikatakseen vauhdin pois joka käänteessä. Mutta se on hiihtosuunnistusta se. Jos haluat voittaa kisoja, niin kaikissa eteentulevissa olosuhteissa ja kisatyypeissä on pärjättävä. Aina ei saa sitä, mitä on tilaillut.
Loppusija 20. Ei todellakaan sitä mitä näistä karkeloista haetaan. On kokolailla turhauttavaa tulla keräilemään noita sijoituksia ulkomailta asti. Näissä karkeloissa olis kuitenkin tärkeää kyetä ottamaan niitä sijoituksia, mihin tällä koneella kykenee. Niissä on ainoastaan yksi numero sijaluvussa. Mutta se siitä. Iso käsi Stafulle tämänpäiväisestä voitosta.
Jepjep. Huomenissa keskimatkaa tarjolla. Siinä seuraava mahdollisuus ottaa kovien tulosten lisäksi kaikki irti omasta koneesta. Käytän sen.
Periaatteessa suoritus ei ollut kovin kehno, virheitä en juurikaan tehnyt mutta vauhtiin en missään vaiheessa päässyt. Ei mikään ihme radalla, jossa tamppariuraa ei ole metriäkään ja tasuriurat mukittelee riittävästi leikatakseen vauhdin pois joka käänteessä. Mutta se on hiihtosuunnistusta se. Jos haluat voittaa kisoja, niin kaikissa eteentulevissa olosuhteissa ja kisatyypeissä on pärjättävä. Aina ei saa sitä, mitä on tilaillut.
Loppusija 20. Ei todellakaan sitä mitä näistä karkeloista haetaan. On kokolailla turhauttavaa tulla keräilemään noita sijoituksia ulkomailta asti. Näissä karkeloissa olis kuitenkin tärkeää kyetä ottamaan niitä sijoituksia, mihin tällä koneella kykenee. Niissä on ainoastaan yksi numero sijaluvussa. Mutta se siitä. Iso käsi Stafulle tämänpäiväisestä voitosta.
Jepjep. Huomenissa keskimatkaa tarjolla. Siinä seuraava mahdollisuus ottaa kovien tulosten lisäksi kaikki irti omasta koneesta. Käytän sen.
tiistai 23. helmikuuta 2010
Maajoukkueen lakkoillessa joudutaan viesti hiihtämään esimiesvoimin
Lakkoilun lisäksi ohjelmassa oli mm. korkeakulttuuria
ja korkeakultturia.
Ehkä minäkin sitten kymmenen vuoden päästä.
Kotimatka koitti aikanaan.
Ja vaikkei sitä uskoisikaan, niin myös oman tunnelini päässä taitaa näkyä valoa. En tiiä vielä ihan varmaan mutta näin todella saattaa olla.
Ei muuta tällä kertaa. Viikonloppuna käyn hakemassa huopatöppöset Jämsästä kotiin. Sen jälkeen olen voittanut kaiken mahdollisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
