maanantai 5. huhtikuuta 2010

SM-erikoispitkältä hopeaa

Lapin Lumirastit ja SM-erikoispitkä päättivät hiihtosuunnistuskauden 2009-2010. Kausi on ollut pitkä mutta kaikeksi onneksi se on tuonut mukanaan myös menestystä, jolloin sitä kauden parasta suoritusta ei enää tarvinnut lähteä hakemaan Ounasvaaralta.

Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.

Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.

SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.

Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.

Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.

Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.

Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!

Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.

Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.

2 kommenttia:

Stafu kirjoitti...

Loistava vertailu tuoss lopussa jos saan ite sanoa!

hisuspede kirjoitti...

Olen siitä itsekin ylpeä!