Keski-Suomen piirikunnallisen hiihtokalenterin ehkä perinteisimmät kapinat, eli Toivakan maineikkaat iltahiihdot, käytiin tänään. Kilpailumatkana oli raateleva 7,5km ja mukana oli toinen toistaan kovempia karpaaseja. Kun tähän vielä lisättiin nihkeäluminen nollakeli, niin otatuksesta Paikkalanvuorella oli tuleman ehkä kauden raatelevin.
Ennakkovalmistautuminen oli vähintäänkin kohdallaan, sillä jo kisaa edeltävänä iltana tuli Joukon kanssa voideltua kokonaiset kolme paria lähes kisakuntoon. Näistä kisapäivän viimeistelyssä laitoin lopulta kisakuntoon peräti kaksi paria. Satsaus oli siis suurta. Kaiken lisäksi säätilaa tarkkailtiin lähes koko päivän ajan, jotta mahdollisiin kelin muutoksiin olisi mahdollista reagoida nopeasti. No näin ei kuitenkaan tehty.
Kisapaikalle siirryttiin Liuhan veljesten kanssa jo hyvissä ajoin ja verryttelyyn jäikin näin aikaa ruhtinaallisesti. Jo menomatkalla kisan kulkua ja erilaisia taktiikoita spekuloitiin ahkerasti ja voikin sanoa autokuntamme olleen erittäin täpinöissään! Jukan osalta viimeiset voitelut jätettiin tekemättä, jotta ajankäyttö kisavalmistautumiseen saatiin maksimoitua. Paikan päällä sitten tarkistamaan lähtöaika taululta ja numerolaputkin siinä samassa poimittiin omatoimisesti korista.
Startin lähestyessä oli mahdollista aistia suuren urheilujuhlan tuntua kun juniorisarjalaiset kiersivät kenttää valtavan kannustuksen saattelemana muiden valmistautuessaan hermostuksissaan omaan suoritukseensa. Itsekin jännitin nouseeko ensimmäinen mäki wassulla jokaisella kiekalla ja kuinka Jukan selkä tulisi kisan aikana lähestymään, vai lähestyisikö se?
Pitkään ei tarvinnut sen nousun kohtaloa miettiä, sillä heti ensimmäisellä kiekalla vaihdoin ajoissa kuokalle. Kulkupäivä. Jukan selkä imettiin kiinni vasta stadionin laskussa ja hapot oli jo vallanneet kehoni. Tiesin nauttivani seuraavista kahdesta kierroksesta!
Ja nautintoa ne tosiaan olivatkin. Tuskin mikään voittaa sitä tunnetta, mikä lihaksissa ja koko kropassa on hiihtokisan aikana. Ei mikään voita sitä uskomattoman hienoa tunnetta pahasta olosta kun puskee itseään eteenpäin, tietäen saavansa nauttia siitä tunteesta vielä maalissakin! Lihakset huutavat armoa, verenmaku tunkee suuhun ja siitä saakin nautiskella sitten hyvän aikaa. Ja kun siinä hetkessä voit vain lisätä vauhtia ja polkea kuin tulpatonta mopoa! Tuo tunne ei ole riippuvainen siitä oletko kunnossa vai et. Se on aina kaikkien ulottuvilla.
Kilpailutapahtumassa oli vain se huono puoli, että olisi pitänyt hiihtää hiljempaa lakupötköjen takia.
Näin tänään. Kunto kehittyy jälleen oikeaan suuntaan. Meno paranee reeni reeniltä ja se kovasta harjoittelusta nauttiminen on läsnä.
Ai niin se SM-keskimatka. No katsokaa vaikka se gps-seuranta. Se varmaan kertoo kaiken oleellisen. Lumi-Toukolassa sen sijaan pärjättiin. Se oli joukkueeltamme varsin mallikas suoritus. Seuran valmennuspäällikkö uhrasi jopa oman olkapäänsä menestyksen eteen. Kovan luokan suoritus, monella olisi homma jäänyt siihen!
Mutta huomisesta alkaen elämä hymyilee jälleen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mehustelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mehustelu. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. maaliskuuta 2011
maanantai 5. huhtikuuta 2010
SM-erikoispitkältä hopeaa
Lapin Lumirastit ja SM-erikoispitkä päättivät hiihtosuunnistuskauden 2009-2010. Kausi on ollut pitkä mutta kaikeksi onneksi se on tuonut mukanaan myös menestystä, jolloin sitä kauden parasta suoritusta ei enää tarvinnut lähteä hakemaan Ounasvaaralta.
Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.
Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.
SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.
Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.
Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.
Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.
Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!
Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.
Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.
Ohjelma koostui perjantain sprintistä, lauantain SM-erikoispitkästä ja sunnuntain keskimatkasta. Näiden kisojen yhteistulosten perusteella sitten ratkaistiin kokonaiskilpailu. Reilu peli tietysti, kun sprintti ja keskimatka vei sen vajaan 40min ja SM-erikoispitkä sellaiset reilut 2h20min. No eipä sillä nyt niin väliä.
Perjantain sprintistä sanon sen verran, että kilpailuohjeissa oli kyllä mainittu, että "rastirakennelmat eivät kestä vauhdin pysäyttämistä leimasinnarusta kiinni pitäen" mutta sieltä puuttui maininta "kilpailussa käytettävät urat eivät kestä sauvoilla työntämistä". Lisäksi itseäni korpesivat mm. ratojen vastaikkainhiihto, jolloin pääsarja nousi kapeaa uraa ylös ja veteraanit laskettelivat alas. Pariin kolariin jouduin tästä syystä. Ja kummassakin väistin itse oikeaoppisesti oikealle. Mm. nämä seikat johtivat maalissa kuultuun kovaääniseen protestiin. Sunnuntaina jupina jatkui. Vesihiihdosta olis myös voinut kertoa etukäteen. Paremmilleni silti hävisin. Mitään en laita itseäni korpeavien asioiden piikkiin. En edes niiden kolarien, joihin en itse voinut vaikuttaa.
SM-erikoispitkä oli nyt ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa. Olin huhujen mukaan jopa ennakkosuosikki, olinhan tehnyt MC-finaalien jälkeen jopa useita tehoharjoituksia! Erikoispitkään ei kovin monella ollut vielä tuntumaa, itselläni yksi kokemus Ruotsin MC-finaaleista, ja harvalla sitäkään. Matkaksi valikoitui lopulta himpun reilu 40km lyhintä järkevää reittiä pitkin. Ihanneajaksi oli jo ennakkoon ilmoitettu 2h30min. Näillä eväillä (+ tietysti kisa-aamuna Kelteriltä hankituilla lisäenergioilla) lähdettiin matkaan. Yhteislähdöllä tietysti. Hajonta näyttäytyi jo heti ykköselle mennessä, kun painelin Stafun peesissä baanalla tajuten samalla, että pitäisi mennä vähän eri suuntaan. Kurvasin pienen lisälenkin tehneenä omalle reitulleni. Huomasin samassa Petri Kiskisin olevan himpun verran edellä. Perhosten keskusrastille mennessä en nähnyt ketään. Rastille tullessa Petri oli takanani ja tiesin, että keulilla ollaan. Perhosten aikana tajusin myös, että parittomat kiertävät jossain aivan muualla. Tämä johti tietysti siihen, että oli pikkuisen pakottava tarve lyödä kovaa koko ajan, kun ei tiennyt yhtään missä muut menevät.
Perhosten jälkeen hajontaa tarjottiin vielä ennen kartanvaihtoa ja loppulenkkiä hiukka lisää. Tuota välipätkää sujutelessani kiskoin baanaa pitkin kohti Isorakan huippua sekä sieltä kansanhiihtäjien seassa pujotellen alas. Pikku-urilla tajusin lopulta, että kokolailla keulilla ollaan, sillä yksiäkään jälkiä ei näkynyt. Pääsin siis korkkaamaan uraa. Loppulenkille sitten kolasin mukaan Antin ja Siposen. Edellä ajattelin olevan ainakin Penan. Kartanvaihdossa tuo tilanne myös varmistui.
Kartanvaihdossa vaihdoin toki myös suksia. Vesikelin kapula vaihtui mätökeliin, sillä ajattelin kelin lämpenevän ja lumen kostuvan. No näin ei sitten käynyt, joten parastaan ei tuo myyttinen rossarini päässyt näyttämään. Toisella lenkillä onnistuin ohittamaan Petrin "kasilenkkihajonnan" aikana ja samalla myös Antti ja Sipo olivat jääneet selvästi. Aivan kartan alakulmassa olleelle juomarastille mennessä Pena vielä kuittasi minut mutta sitten pääsin tasoittamaan tilanteen, sillä tällä lenkillä sain nautiskella nopeammasta hajonnasta. Tai onhan se tietyllä tapaa outoa sanoa nautiskella, sillä kaikki siinä oli taas lyötävä peliin, kun Ounasvaaralle kavuttiin. Tämä siksi, että välille startatessa huomasin Könen ja Pasi Kiskisin vaanivan iskuetäisyydellä.
Lyhyelle loppulenkille startatessa ei tilanteesta ollut mitään tietoa. Oli vaan iskettävä niin paljon kuin miehestä lähti. Ja lähtihän sitä. Hopeamitalin arvoisesti. Stadionille tullessa oli iskä huutamssa tilannetiedotusta. Kolmantena olin. En tosin tajunnut, että Tonna (NOR) (ei siis SM-kisassa mukana) on ollut siinä välissä. Maaliviivalle asti löin niin paljon kuin koneesta lähtee. Ihan vain siksi, että se tuntui hyvältä. Maalissa oli varaa tuulettaa. Urani toista henkilökohtaista SM-mitalia! Ei tuntunut olevan häpeä ollenkaan. Eikä tunnu siltä vieläkään.
Tällä kertaa tuulettelut jäivät hieman vaisummiksi kuin mitä sprintissä nähtiin. Huutoa kuultiin tottakai, sehän nyt kuuluu asiaan. Siihen hetkeen kun kisaan ladattu henkinen paine saa purkautua. Mutta varaa tuulettaa oli!
Kokonaiskilpailussa taivuin sitten lopulta viidenneksi. Hyvät olivat asemat vielä lauantaina mutta ei se vaan riittänyt. Eipä siinä. En jaksa harmitella sitä. SM-erikoispitkä oli se startti, johon tähtäsin. Ja siinä myös onnistuin. Vaikka selkäranka oli katkeamispisteessä jo tammi-helmikuun vaihteessa, niin vielä huhtikuussakin pystyttiin miehestä ottamaan mitalin verran irti. Tuossa liki eeppisessä rage against the machine-taistelussa. Eli tunnetaan myös nimellä reisi vs. stafu-taistelu.
Niin ja tosiaan. Kyllä se toinen kultakin olisi kelvannut. Katotaan sitten taas myöhemmin uudestaan.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Suomen Mestari
Henkilökohtainen Suomen Mestaruus. Yksi niistä suurista unelmista, joiden toteutumiseen en aina edes itse jaksanut uskoa, on nyt totta. Kaikki se tehty työ, kaikki ne hikipisarat, kaikki se harjoittelun aiheuttama tuska ja kipu jota on tullut kestettyä, kaikki se on kannattanut. Ilman sitä en olisi koskaan tuota unelmaani saavuttanut, yhtä niistä suurista.
Lauantaina käytiin SM-sprintti. Aamulla oli ohjelmassa karsinnat ja iltapäivällä finaalit. Venäjän pettymysten jälkeen olin kääntänyt katseeni tiukasti kohti noita startteja. Molemmista lähtisin hakemaan voittoa. Perinteiset kuuden sakkiin sijoittumistavoitteet heitin roskakoriin käytyäni Hessun kanssa pientä keskustelua cupin kisojen jälkeen. Ohjeistus oli lähteä tavoittelemaan voittoa. Vetää rohkeasti vain ja ainoastaan voitosta. Ehkä olisin tehnyt niin joka tapauksessa. Ehkä en.
Kisaviikolla tikki tuntui hyvältä ja Kääkön jäljiltä suoritusvarmuus tuntui olevan kohdallaan. Oli se tunne, että voin tehdä kisoissa mitä haluan. Keskiviikkona vedin 2*2,7km vetoloiset Sarvivuoressa raskaalla baanalla. Tuntui kevyeltä. Vaikka löi tosissaan, niin ei hapottanut. Olin valmis.
Karsinnassa varsinkin alkumatka vedettiin varsin vähälumisilla urilla. Varovainen alku maksoi samalla mahdollisuudet karsinnan voittoon. Kulku oli kuitenkin kohdillaan ja siitä olin erittäin tyytyväinen. Hiihdossa oli edelleen sitä vaadittavaa helppoutta. Starttien välissä sitten kiskottiin välikahvit. Samalla sain hieman venyteltyä jalkoja, joihin tuntui kertyneen happoa. Näillä eväillä mentiinkin sitten kohti finaaleja, joista piti tuleman varsin hiihtovoittoiset.
Ja varsin hiihtovoittoiset niistä tuli. Ja sehän sopii meikäläiselle kuin nenä päähän, jos kohta tuo nenä ei kovin hyvin omaan päähän sovikaan. Verryttelyt aloiteltiin hyvissä ajoin, jotta timosivillmäiset neljänkymmenenminuutin alkuverryttelyt olisivat mahdolliset. Suksiakin testasin. Ainoat mukana olleet oranssikantiset tuntuivat hyviltä mutta aamun jälkeen kieltämättä hirvitti niiden kohtalo maastossa. Onneksi kokeilin kuitenkin vielä aiemminkin hyväksi todetun pikkupakkasen punakantisen rossarin. Nimittäin jos oranssikantisella olin jättänyt Kiiskisen merkin taakseni sanoin "tämän verran mitaliin", niin tuo maaginen punakantinen vei metritolkulla pidemmälle. Tiesin olevani valmis siihen odottamaani kultajahtiin. Starttipaikalle menin hyvissä ajoin ja bongasinkin ampumaradan reunalla kulkevat kilpailijat. Kartan nähdessäni tiesin penkan reunalla olevan oion, sillä urat eivät siitä kulkeneet. Kisakartan saadessani saatoinkin tehdä reitinvalinnan tuollekin välille jo etukäteen. Kannustusten saattelemana ammuin matkaan.
Reitinvalinnat avautuivat ja oiot hahmottuivat minulle helposti, vaikka laikka heilui punaisella koko ajan. Kolmosen pitkällä hiihtovälillä löin kaikkeni nousuun, vain jotta liki laskisin rastille vievän risteyksen ohi. Nopea kurvaus johti kuitenkin suoraan lipulle. Vitoselle kiersin baanaa ja päätin samalla nousta toiseen kertaan huipun yli. Se tiesi noin kymmenen prosentin nousua puolen kilometrin ajan. Loikattavaa tuli. Tiesin tämän sopivan sprinttimaajoukkueen miehille, oltiin muuten välin 1&2. Lopussa vielä muistin luottaa oikoon. Jotain rutinoita siinä meinasi suksista lähteä. Lopussa saikin sitten lyödä oikein kunnolla. Viimeisen rastin jälkeen kuulin Saastamoisen Kartsan kuulutuksessa alati nopeutuvan sanojen tulvan ja aistin volyymin samalla nousevan. Huutoa kuului suoran varreltakin ja löin tuohon viimeiseen vetoon varmasti kaiken mitä koneesta oli otettavissa. Juuri niinkuin pitikin. Annoin tuolle suoritukselle kaikkeni.
Maalissa sain selvää sanoista ylivoimainen ja kärki. Yhdistin nämä ja huusin. Todella kovaa. Nostin kädet ylös. Tiesin sen olevan nyt niin lähellä. Saatoin huutaa ehkä toisen ja kolmannenkin kerran. Vähintään yhtä kovaa. Jonkin aikaa menee ja siihen maliin alkaa tapahtumaan, että tiedän voittaneeni. Jouko tulee onnittelemaan. Halataan. Tulee aikalailla sydämestä. Varmistan vielä Stafulta miten kävi: Jaettu voitto!
Oli aika erikoinen fiilis itselle kun porukkaa kertyy kuvaamaan ja kyselemään kommentteja kisasta. Ei oo Häkkisen pojalle ihan jokapäiväistä. Puhun suuni puhtaaksi. Valinnoista, kisasta ja näyttöhaluista. En ymmärrä miksi en niin tekisi. Uskon, että mulla on siihen varaa tällä kertaa. Ei liene kenelläkään siihen mitään nokan koputtamista. Asiat meni niin, että se itseäni risoi. Valitettavasti se ei ihan niin räväkkänä päätynyt lehtiin asti. Koetan saada varusteet pysymään käsissä, jotta päätyisivät kuviin. Mietin vaan, miten se voikaan näyttää noilla hiihtotähdilla niin helpolta. Jos ei muuta niin sauvat, tai ainakin KV+ merkin saan telineen avulla pidettyä esillä. Niitähän saa Fortesportista! Matkalla dopingtestiin tulee otettua vastaan aika monet onnittelut. Hetken se voikin tuntua niin hyvältä.
Mutta kuten aiemmin totesin, olisi suoritusvarmuuden kestettävä lauantain sprinttivoiton jälkeen vielä sunnuntain viestikin. Siihen starttasimme Joglin kanssa haastajina. Mutta mitalit mielessä. Hajonnat oli niin isoja, että oikeastaan minkäänlaista kuvaa kisan kulusta ei meinannut saada, ainakaan jos meinasi itse kisailla ja keskittyä omaan tekemiseensä. Kolmen osuuden jälkeen oltiin kolmannella tilalla. Maastoon toki pääsin neljäntenä mutta Hiisirasti oli jo hylätty aiemmin. En tosin sitä tiennyt. Lähdin siis kamppailemaan siitä mitalista. Ihmettelin vaan, miksei Kartsa noteerannut millään tavalla tuota hiisin porukkaa. Ja olisinhan minä sen kamppailun ryssinyt. Paketti hajos kuin ne jokisen eväät. Kokeilin omaa valintaa, joka perustui poikkeuksellisesti reiluihin oikoihin ja suuren riskinottoon alamäessä. Olin täysin varma sen olevan nopein. Ja tukkaan tuli sellaiset 30sekkaa! Sitä on vaikee hiihtää enää kiinni reilulla kilsalla. Enkä siinä onnistunutkaan. Ihmettelin vaan maaliin tullessa miksi hahkuttavat sitä mitalia. Mutta mitali sieltä tuli. Pronssinen sellainen. Se on suurten tunteiden mitali. Lopulta jopa kokolailla yhtä suurten tunteiden kuin tuo henkilökohtainen. Siinä päättyi samalla kymmenen vuoden ajanjakso siitä, kun voitimme Joukon ja Laurin kanssa H16-sarjan viestikultaa Nurmeksessa keväällä 2000. Nyt olimme molemmat tehneet paluun kasvattajaseuraamme YNYyn. Ja nostaneet seuran samalla valtakunnan eliittiin myös miesten sarjassa.
Maanantaina tulee puhelu. Kysytään valmiutta EM-areenoille. Ilmoitan olevani valmis. Aloitan virittelyt tässä mitalikahvien ja onnittelujen vastaanottamisen välimaastossa.
Kylläpä kaikkia hymyilyttää.
Lauantaina käytiin SM-sprintti. Aamulla oli ohjelmassa karsinnat ja iltapäivällä finaalit. Venäjän pettymysten jälkeen olin kääntänyt katseeni tiukasti kohti noita startteja. Molemmista lähtisin hakemaan voittoa. Perinteiset kuuden sakkiin sijoittumistavoitteet heitin roskakoriin käytyäni Hessun kanssa pientä keskustelua cupin kisojen jälkeen. Ohjeistus oli lähteä tavoittelemaan voittoa. Vetää rohkeasti vain ja ainoastaan voitosta. Ehkä olisin tehnyt niin joka tapauksessa. Ehkä en.
Kisaviikolla tikki tuntui hyvältä ja Kääkön jäljiltä suoritusvarmuus tuntui olevan kohdallaan. Oli se tunne, että voin tehdä kisoissa mitä haluan. Keskiviikkona vedin 2*2,7km vetoloiset Sarvivuoressa raskaalla baanalla. Tuntui kevyeltä. Vaikka löi tosissaan, niin ei hapottanut. Olin valmis.
Karsinnassa varsinkin alkumatka vedettiin varsin vähälumisilla urilla. Varovainen alku maksoi samalla mahdollisuudet karsinnan voittoon. Kulku oli kuitenkin kohdillaan ja siitä olin erittäin tyytyväinen. Hiihdossa oli edelleen sitä vaadittavaa helppoutta. Starttien välissä sitten kiskottiin välikahvit. Samalla sain hieman venyteltyä jalkoja, joihin tuntui kertyneen happoa. Näillä eväillä mentiinkin sitten kohti finaaleja, joista piti tuleman varsin hiihtovoittoiset.
Ja varsin hiihtovoittoiset niistä tuli. Ja sehän sopii meikäläiselle kuin nenä päähän, jos kohta tuo nenä ei kovin hyvin omaan päähän sovikaan. Verryttelyt aloiteltiin hyvissä ajoin, jotta timosivillmäiset neljänkymmenenminuutin alkuverryttelyt olisivat mahdolliset. Suksiakin testasin. Ainoat mukana olleet oranssikantiset tuntuivat hyviltä mutta aamun jälkeen kieltämättä hirvitti niiden kohtalo maastossa. Onneksi kokeilin kuitenkin vielä aiemminkin hyväksi todetun pikkupakkasen punakantisen rossarin. Nimittäin jos oranssikantisella olin jättänyt Kiiskisen merkin taakseni sanoin "tämän verran mitaliin", niin tuo maaginen punakantinen vei metritolkulla pidemmälle. Tiesin olevani valmis siihen odottamaani kultajahtiin. Starttipaikalle menin hyvissä ajoin ja bongasinkin ampumaradan reunalla kulkevat kilpailijat. Kartan nähdessäni tiesin penkan reunalla olevan oion, sillä urat eivät siitä kulkeneet. Kisakartan saadessani saatoinkin tehdä reitinvalinnan tuollekin välille jo etukäteen. Kannustusten saattelemana ammuin matkaan.
Reitinvalinnat avautuivat ja oiot hahmottuivat minulle helposti, vaikka laikka heilui punaisella koko ajan. Kolmosen pitkällä hiihtovälillä löin kaikkeni nousuun, vain jotta liki laskisin rastille vievän risteyksen ohi. Nopea kurvaus johti kuitenkin suoraan lipulle. Vitoselle kiersin baanaa ja päätin samalla nousta toiseen kertaan huipun yli. Se tiesi noin kymmenen prosentin nousua puolen kilometrin ajan. Loikattavaa tuli. Tiesin tämän sopivan sprinttimaajoukkueen miehille, oltiin muuten välin 1&2. Lopussa vielä muistin luottaa oikoon. Jotain rutinoita siinä meinasi suksista lähteä. Lopussa saikin sitten lyödä oikein kunnolla. Viimeisen rastin jälkeen kuulin Saastamoisen Kartsan kuulutuksessa alati nopeutuvan sanojen tulvan ja aistin volyymin samalla nousevan. Huutoa kuului suoran varreltakin ja löin tuohon viimeiseen vetoon varmasti kaiken mitä koneesta oli otettavissa. Juuri niinkuin pitikin. Annoin tuolle suoritukselle kaikkeni.
Maalissa sain selvää sanoista ylivoimainen ja kärki. Yhdistin nämä ja huusin. Todella kovaa. Nostin kädet ylös. Tiesin sen olevan nyt niin lähellä. Saatoin huutaa ehkä toisen ja kolmannenkin kerran. Vähintään yhtä kovaa. Jonkin aikaa menee ja siihen maliin alkaa tapahtumaan, että tiedän voittaneeni. Jouko tulee onnittelemaan. Halataan. Tulee aikalailla sydämestä. Varmistan vielä Stafulta miten kävi: Jaettu voitto!
Oli aika erikoinen fiilis itselle kun porukkaa kertyy kuvaamaan ja kyselemään kommentteja kisasta. Ei oo Häkkisen pojalle ihan jokapäiväistä. Puhun suuni puhtaaksi. Valinnoista, kisasta ja näyttöhaluista. En ymmärrä miksi en niin tekisi. Uskon, että mulla on siihen varaa tällä kertaa. Ei liene kenelläkään siihen mitään nokan koputtamista. Asiat meni niin, että se itseäni risoi. Valitettavasti se ei ihan niin räväkkänä päätynyt lehtiin asti. Koetan saada varusteet pysymään käsissä, jotta päätyisivät kuviin. Mietin vaan, miten se voikaan näyttää noilla hiihtotähdilla niin helpolta. Jos ei muuta niin sauvat, tai ainakin KV+ merkin saan telineen avulla pidettyä esillä. Niitähän saa Fortesportista! Matkalla dopingtestiin tulee otettua vastaan aika monet onnittelut. Hetken se voikin tuntua niin hyvältä.
Mutta kuten aiemmin totesin, olisi suoritusvarmuuden kestettävä lauantain sprinttivoiton jälkeen vielä sunnuntain viestikin. Siihen starttasimme Joglin kanssa haastajina. Mutta mitalit mielessä. Hajonnat oli niin isoja, että oikeastaan minkäänlaista kuvaa kisan kulusta ei meinannut saada, ainakaan jos meinasi itse kisailla ja keskittyä omaan tekemiseensä. Kolmen osuuden jälkeen oltiin kolmannella tilalla. Maastoon toki pääsin neljäntenä mutta Hiisirasti oli jo hylätty aiemmin. En tosin sitä tiennyt. Lähdin siis kamppailemaan siitä mitalista. Ihmettelin vaan, miksei Kartsa noteerannut millään tavalla tuota hiisin porukkaa. Ja olisinhan minä sen kamppailun ryssinyt. Paketti hajos kuin ne jokisen eväät. Kokeilin omaa valintaa, joka perustui poikkeuksellisesti reiluihin oikoihin ja suuren riskinottoon alamäessä. Olin täysin varma sen olevan nopein. Ja tukkaan tuli sellaiset 30sekkaa! Sitä on vaikee hiihtää enää kiinni reilulla kilsalla. Enkä siinä onnistunutkaan. Ihmettelin vaan maaliin tullessa miksi hahkuttavat sitä mitalia. Mutta mitali sieltä tuli. Pronssinen sellainen. Se on suurten tunteiden mitali. Lopulta jopa kokolailla yhtä suurten tunteiden kuin tuo henkilökohtainen. Siinä päättyi samalla kymmenen vuoden ajanjakso siitä, kun voitimme Joukon ja Laurin kanssa H16-sarjan viestikultaa Nurmeksessa keväällä 2000. Nyt olimme molemmat tehneet paluun kasvattajaseuraamme YNYyn. Ja nostaneet seuran samalla valtakunnan eliittiin myös miesten sarjassa.
Maanantaina tulee puhelu. Kysytään valmiutta EM-areenoille. Ilmoitan olevani valmis. Aloitan virittelyt tässä mitalikahvien ja onnittelujen vastaanottamisen välimaastossa.
Kylläpä kaikkia hymyilyttää.
torstai 28. tammikuuta 2010
Valintapettyneisyydestä voittokantaan
Eikä mitään pilipalihommia vaan ehtaa arvokisametallia napasahti taasen tilille Keski-Suomen alueen parisprintistä. Tuo teräksisten titaanien taisto käytiin Kääköllä, hiihtosuunnistajan paratiisissa, Hankasalmen kylällä. Ikäänkuin vanhoja muistoja verestäen olimme jälleen hyvän ystäväni Joglin kanssa asettuneet YNYn väreissä (tai KV+:n mustaharmaassa) viestissä viivalle tavoitteenamme voitto. Eikä mikä tahansa voitto, vaan ylivoimainen voitto.
Pakkanen lauhtui itsestään sopivasti, aivan kuin ahosveikon puhaltamana, myös Kääköllä ja kisat käytiin mukavissa olosuhteissa. Urasto oli kunnossa ja miehet kaameassa kunnossa. Ensimmäisen osuuden tarkkailun jälkeen ei ollut minkäänmoista epäilystä siitä, kuka keulassa kulki. Edes hyytyneet emitit tai kartalta piiloon taitellut rastit eivät siihen vaikuttaneet. Lopputulokset näyttävät muiden kannalta jopa masentavilta.
Jopa galaksaalisen kulun jälkeen aloimmekin pohtimaan mahdollisuuksiamme tuolla Lieksan SM-karkeloissa. Olihan toki jo syksyllä tullut luvattua, että yksi mitali myö viestistä otetaan mutta nyt siihen on nähdäkseni todellinen tilaisuus. Suurin epävarmuustekijä tässä tietenkin on tuo oma suoritusvarmuus, sillä yleensä se ei kovin montaa kisaa putkeen kestä. Ja henkilökohtaisen sprinttivoiton jälkeen tuon putken olisi kestettävä vielä parin osuuden verran viestissäkin. Se on tiukassa se!
Tuommoista oli jälki tuolla Kääköllä. Ei lainkaan mahdottoman heikkoa.
Pakkanen lauhtui itsestään sopivasti, aivan kuin ahosveikon puhaltamana, myös Kääköllä ja kisat käytiin mukavissa olosuhteissa. Urasto oli kunnossa ja miehet kaameassa kunnossa. Ensimmäisen osuuden tarkkailun jälkeen ei ollut minkäänmoista epäilystä siitä, kuka keulassa kulki. Edes hyytyneet emitit tai kartalta piiloon taitellut rastit eivät siihen vaikuttaneet. Lopputulokset näyttävät muiden kannalta jopa masentavilta.
Jopa galaksaalisen kulun jälkeen aloimmekin pohtimaan mahdollisuuksiamme tuolla Lieksan SM-karkeloissa. Olihan toki jo syksyllä tullut luvattua, että yksi mitali myö viestistä otetaan mutta nyt siihen on nähdäkseni todellinen tilaisuus. Suurin epävarmuustekijä tässä tietenkin on tuo oma suoritusvarmuus, sillä yleensä se ei kovin montaa kisaa putkeen kestä. Ja henkilökohtaisen sprinttivoiton jälkeen tuon putken olisi kestettävä vielä parin osuuden verran viestissäkin. Se on tiukassa se!
Tuommoista oli jälki tuolla Kääköllä. Ei lainkaan mahdottoman heikkoa.
tiistai 15. joulukuuta 2009
Kulkua?
Pitäis tuossa ens viikonloppuna vielä katsastaa, tai oikeestaan antaa lisänäyttöjä, noihin maailman cuppeihin. Sileellä. Eihän siinä, sopii meikäläiselle. Käväisin tuossa nimittäin Lehtimäen Valkealammelle siirretyissä Mustikkavuoren kansallisissa hiihtokisoissa toteamassa vauhtini riittävyyden. Nehän oli oikein ranking-kisat ja paikalla oli aika kovaa porukkaa. Kehuskellaan nyt hieman, sillä muutama makea päänahka tuli otettua. Varsinkin tuo aikaero kärkeen vetää kyllä naaman virneeseen.
Ja nyt siellä tietysti mietit, että mitä olen muuttanut harjoittelussani, kun on alkanut oikein kulkemaan. En mitään. Sama on ollut sapluuna noin pääpiirteittäin kuin ennenkin. Lisää määrää,lisää tehoa ja lisää voimaa tietysti mutta niinhän sitä aina. Pakkohan sen on luultavasti joskus nasahtaa, kun riittävän pitkään sitä päätään seinään hakkaa. Niin siinä vissiin sitten kävi. Lahjattoman on vaan reenattava, ei oo muu auttanut.
Se siitä. Ne on uudet kisat ens viikonloppuna sitten. Kylmää on onneksi luvassa, niin saadaan varmuudella kaikki kipeiksi! Jos ei sitä ennen satu jo tauti kaatamaan.
Tuosta Ylläksen keikasta sen verran, että tätä miestä kannattaa pelätä.
Oli nimittäin sen verran kovaa menoa kun hieman otatettiin. Minitourilla otin pataan jokaisessa lajissa. Pääsääntöisesti aika reilusti. Mäkivetoloisissa sitten sain jo vähän laitettua kampoihin, en tosin kovin paljoa.
Sprintti ei oikein vielä kulkenut. Jos sitten tammikuussa...
Ja olihan se sileäkin aika raastoa. Hyvä niin.
Kuvat: Pekka Juvakka
Jepjep. Nyt pitelee noita pakkasia aikalailla. Tänään kävin palelemassa tuolla ladulla puolentoista tuntia. Ulkopuolisten havaintojen mukaan siellä järjen valoa sammuteltiin. Ja se lienee tosiasia. En kuitenkaan anna sen haitata.
Perjantaille oli suunnitteilla hieman vetoja, jotta sunnuntaina kulkisi. Jyväskylään lupailee vain -18 astetta, eli just just saattaa kyetä ulos pistäytymään. Saattaahan se hieman keuhkoissa pistellä, jos oikein ryykii. Katellaan nyt sitten. Sunnuntaille Lahteen on luvassa enää -11, joten siellä voi ryykiä oikein kunnolla. Jos vaikka kaamea kulku nasahtaisi, niin olishan siinä Lancella ihmettelemistä. Ei se usko kuitenkaan noita Ylläksen tuloksia. Ja tuskin on Ähtärin tuloksia nähnytkään.
Jos ei muuta, niin tulihan hieman jotain näkyvääkin tälle palstalle. Näin tänään.
Ja nyt siellä tietysti mietit, että mitä olen muuttanut harjoittelussani, kun on alkanut oikein kulkemaan. En mitään. Sama on ollut sapluuna noin pääpiirteittäin kuin ennenkin. Lisää määrää,lisää tehoa ja lisää voimaa tietysti mutta niinhän sitä aina. Pakkohan sen on luultavasti joskus nasahtaa, kun riittävän pitkään sitä päätään seinään hakkaa. Niin siinä vissiin sitten kävi. Lahjattoman on vaan reenattava, ei oo muu auttanut.
Se siitä. Ne on uudet kisat ens viikonloppuna sitten. Kylmää on onneksi luvassa, niin saadaan varmuudella kaikki kipeiksi! Jos ei sitä ennen satu jo tauti kaatamaan.
Tuosta Ylläksen keikasta sen verran, että tätä miestä kannattaa pelätä.
Oli nimittäin sen verran kovaa menoa kun hieman otatettiin. Minitourilla otin pataan jokaisessa lajissa. Pääsääntöisesti aika reilusti. Mäkivetoloisissa sitten sain jo vähän laitettua kampoihin, en tosin kovin paljoa.
Sprintti ei oikein vielä kulkenut. Jos sitten tammikuussa...
Ja olihan se sileäkin aika raastoa. Hyvä niin.
Kuvat: Pekka Juvakka
Jepjep. Nyt pitelee noita pakkasia aikalailla. Tänään kävin palelemassa tuolla ladulla puolentoista tuntia. Ulkopuolisten havaintojen mukaan siellä järjen valoa sammuteltiin. Ja se lienee tosiasia. En kuitenkaan anna sen haitata.
Perjantaille oli suunnitteilla hieman vetoja, jotta sunnuntaina kulkisi. Jyväskylään lupailee vain -18 astetta, eli just just saattaa kyetä ulos pistäytymään. Saattaahan se hieman keuhkoissa pistellä, jos oikein ryykii. Katellaan nyt sitten. Sunnuntaille Lahteen on luvassa enää -11, joten siellä voi ryykiä oikein kunnolla. Jos vaikka kaamea kulku nasahtaisi, niin olishan siinä Lancella ihmettelemistä. Ei se usko kuitenkaan noita Ylläksen tuloksia. Ja tuskin on Ähtärin tuloksia nähnytkään.
Jos ei muuta, niin tulihan hieman jotain näkyvääkin tälle palstalle. Näin tänään.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Ruuvia kiristetään
Eli laikka punaiselle, hapot korviin ja keuhkot pihalle. Siinäpä ne metodit viimeisille viikoille ennen Yllästä. Tai varmaan siinä vimosella viikolla vedetään vaan vihreetä palkkia kehiin. Oikein jos toivoo, niin saa vähän vielä reisiä vatkata joskus keskiviikkona mutta muutoin mennään suitset suupielissä. Sitä ennnen kuitenkin virittäydytään täydelliseen hiihtosuunnistuskeskittyneisyyteen harjoittelemalla.
Viime viikon viritykset:
1. Keskiviikkona VK-MK Sauvarinne 10*500m/40m^/2.03-2.02-2.02-2.01-2.01-2.00-1.59-2.00-1.56-1.55/3' pal. Urpolan testiradalla. Valitettavan nousujohteinen harjoitus. Odotin kunnon tummumista.
2. Lauantaina VK2-MK hiihtovedot 3*3,2km/8.21-8.18-8.18'/6' pal. Saarijärven baanalla. Kulku oli aivan hyvää. Pääosin punaisella.
3. Sunnuntaina VK1-2 sj-suunnistus 1h24min/16km. Laajavuoressa. Nousua riittävän paljon ja alusta riittävän luminen ja liukas.
Muutoin viikko oli kevyt, alle 14h kokonaispaketti.
Tällä viikolla ohjelmassa:
1. Keskiviikkona kiristyvän ruuvin VK1-VK2 hiihto 1h/23,8km. Tapahtumapaikkana Leppävirran hiihtoluola ja pienenpieni ulkolatu. Kulku: rajaton.
2. Perjantaille budjetoitu hiihtovetoja, luultavasti välille VK-MK. Suorituspaikka vielä hakusassa mutta vaihtoehdot ovat Taka-Keljon testirata tai Saarijärven baana. Ellei Keljonkankaan urheilupyhättö houkuttele liikaa.
3. Lauantaille vielä joko hiihtovetoja Taka-Keljossa tai sj-suunnistusta Muuratharjulla. Vauhti määräytyy päivän kulun mukaan. Mitään hirvittäviä ei kannattane odotella.
Kokonaismäärä tälle viikkoa sinne 20h tietämiin.
Ensi viikko onkin sitten vielä työn alla. Mielellään kovaa ajoa ja toivon mukaan myös mäkisiä latupohjia. Mäkien nousukulmaa on harjoitettava ennen Ylläksen startteja. TT-viritystäkin kannattanee ottaa ohjelmaan, jotta ei ole sitten aivan hukassa pienilläkään urilla. Jos siihen vielä lisää pienet telineen kanssa kikkailut, niin alkaa olemaan ihme ja kumma, jos ei homma ole hallussa ja ukko tikissä!
Sen verran vielä, että vallankumouksellisten sauvojen lisäksi myös vaatetusta tullaan uusimaan käänteentekevään suuntaan! Ja uusia kapuloitakin päästäneen kohta testailemaan luonnon lumille...
Makustelua varten Läjävuoren treenistä:
Viime viikon viritykset:
1. Keskiviikkona VK-MK Sauvarinne 10*500m/40m^/2.03-2.02-2.02-2.01-2.01-2.00-1.59-2.00-1.56-1.55/3' pal. Urpolan testiradalla. Valitettavan nousujohteinen harjoitus. Odotin kunnon tummumista.
2. Lauantaina VK2-MK hiihtovedot 3*3,2km/8.21-8.18-8.18'/6' pal. Saarijärven baanalla. Kulku oli aivan hyvää. Pääosin punaisella.
3. Sunnuntaina VK1-2 sj-suunnistus 1h24min/16km. Laajavuoressa. Nousua riittävän paljon ja alusta riittävän luminen ja liukas.
Muutoin viikko oli kevyt, alle 14h kokonaispaketti.
Tällä viikolla ohjelmassa:
1. Keskiviikkona kiristyvän ruuvin VK1-VK2 hiihto 1h/23,8km. Tapahtumapaikkana Leppävirran hiihtoluola ja pienenpieni ulkolatu. Kulku: rajaton.
2. Perjantaille budjetoitu hiihtovetoja, luultavasti välille VK-MK. Suorituspaikka vielä hakusassa mutta vaihtoehdot ovat Taka-Keljon testirata tai Saarijärven baana. Ellei Keljonkankaan urheilupyhättö houkuttele liikaa.
3. Lauantaille vielä joko hiihtovetoja Taka-Keljossa tai sj-suunnistusta Muuratharjulla. Vauhti määräytyy päivän kulun mukaan. Mitään hirvittäviä ei kannattane odotella.
Kokonaismäärä tälle viikkoa sinne 20h tietämiin.
Ensi viikko onkin sitten vielä työn alla. Mielellään kovaa ajoa ja toivon mukaan myös mäkisiä latupohjia. Mäkien nousukulmaa on harjoitettava ennen Ylläksen startteja. TT-viritystäkin kannattanee ottaa ohjelmaan, jotta ei ole sitten aivan hukassa pienilläkään urilla. Jos siihen vielä lisää pienet telineen kanssa kikkailut, niin alkaa olemaan ihme ja kumma, jos ei homma ole hallussa ja ukko tikissä!
Sen verran vielä, että vallankumouksellisten sauvojen lisäksi myös vaatetusta tullaan uusimaan käänteentekevään suuntaan! Ja uusia kapuloitakin päästäneen kohta testailemaan luonnon lumille...
Makustelua varten Läjävuoren treenistä:
maanantai 26. lokakuuta 2009
Sykettä ladulle
Syksy on saapunut ja talvi tekee tuloaan. Pellossa Emppu vaan hisuttaa jo täyttä häkää ja itsekin suuntaan tuonne kairojen suuntaan tuossa loppuviikosta.
Kesän kisailut päättyivät SM-viestiin vaihtopuomille. Kartta ojentui konkarille, todelliselle raakalaiselle, Sepi Mäkiselle. Vaihtosija oli 12. Selvää oli, että Ponnen paita tuolla paikalla oli kanssakilpailijoille ja kisaa seuraaville yllätys. Sitä se oli ankkuriosuuden jälkeenkin. 17. sijalla ei vielä paljoa mehustella mutta 20-sarjalaisten kultamitalin kanssa tuosta voidaan nopeasti laskea, että ens vuonna ei kannata Ponnen värejä ihmetellä. Ne on siellä jäädäkseen. Näistä lisää ensivuoden tuloslistoilla.
Muita mehustelun arvoisia hetkiä tarjottin syksyllä sotilaiden SM-suunnistuksissa. KS RES 2 hallitsi liigaa ja voitto napsahti sieltäkin. Kyllä se vaan tunnusti mukavalta. Ja vielä ruhtinaalliset rahat kertauspäivistä. Opiskelijabudjetilla operoivalle isoja hiluja.
Se niistä kesäisistä tunnelmista. Nyt ainoa merkittävä asia on lumi. Sitä sais tulla Keski-Suomeen muuallekin kuin Saarijärven tykkibaanalle. Mielellään paljon. Siinä samalla olis ihan kiva, jos Mikkelin suuntaan satais kanssa ainakin sen verran, että pystyy golf-kentällä pistelemään. Täällä joutuu kumminkin vielä hetken pyörimään. Tähänkin aiheeseen varmaan palataan vielä joskus talven aikana.
Tietysti jos tarkkoja ollaan, niin olihan tuota lunta jo Taka-Keljossa. Kesän aikana purutettu Jyväseudun paras ensilumenlatu ei ihan vielä ollut hiihtokelpoinen mutta kyllä siellä varmaan kohta pistellään.
Lopuksi vielä palataan Vuokatin tunnelmiin. Siellähän tuota tuli vajaat pari viikkoa tuossa pyörittyä. Maajoukkueetkin oli parin urheilijan voimin jaksanut raahautua paikalle. Köne on siellä taas ihan vakiokalustoa. Ja olihan siellä itse päävalmentajakin. Huolissaan tuntui olevan meikäläisen tilanteesta. Oli varmaan naama hieman kalpea jo tuossa vaiheessa viikkoa, sauvarinteen jäljiltä luultavasti. Valitettavasti Lance ei ollut todistamassa seuraavan päivän hiihtovetoja kun murjoin reissun huonoimmissa olosuhteissa menemään 3*3,2km pätkät. Kulku oli mitä mainioin ja uskomaton mätökelin rossari toimi kuin unelma. Tuskin voisi urheileminen mukavammalta tuntuakaan kun suksi toimii ja saa työstää menemään raikkassa ulkoilmassa. Vielä kun olisi ollut käsissä vallankumoukselliset KV+ sauvat, niin se olis ollut täydellistä. Nuo mullistavat kapineet saan tuossa piakkoin. Paluumatkalla ajeltiin sitten Maaningan ja ForteSportin kautta. Sieltä sitä saa vaikkapa niitä käänteentekeviä sauvoja.
Vuokatin reissun viikot: 24 ja 27h. Suksilla: riittävästi.
Näillä tällä erää etiäpäin.
Kesän kisailut päättyivät SM-viestiin vaihtopuomille. Kartta ojentui konkarille, todelliselle raakalaiselle, Sepi Mäkiselle. Vaihtosija oli 12. Selvää oli, että Ponnen paita tuolla paikalla oli kanssakilpailijoille ja kisaa seuraaville yllätys. Sitä se oli ankkuriosuuden jälkeenkin. 17. sijalla ei vielä paljoa mehustella mutta 20-sarjalaisten kultamitalin kanssa tuosta voidaan nopeasti laskea, että ens vuonna ei kannata Ponnen värejä ihmetellä. Ne on siellä jäädäkseen. Näistä lisää ensivuoden tuloslistoilla.
Muita mehustelun arvoisia hetkiä tarjottin syksyllä sotilaiden SM-suunnistuksissa. KS RES 2 hallitsi liigaa ja voitto napsahti sieltäkin. Kyllä se vaan tunnusti mukavalta. Ja vielä ruhtinaalliset rahat kertauspäivistä. Opiskelijabudjetilla operoivalle isoja hiluja.
Se niistä kesäisistä tunnelmista. Nyt ainoa merkittävä asia on lumi. Sitä sais tulla Keski-Suomeen muuallekin kuin Saarijärven tykkibaanalle. Mielellään paljon. Siinä samalla olis ihan kiva, jos Mikkelin suuntaan satais kanssa ainakin sen verran, että pystyy golf-kentällä pistelemään. Täällä joutuu kumminkin vielä hetken pyörimään. Tähänkin aiheeseen varmaan palataan vielä joskus talven aikana.
Tietysti jos tarkkoja ollaan, niin olihan tuota lunta jo Taka-Keljossa. Kesän aikana purutettu Jyväseudun paras ensilumenlatu ei ihan vielä ollut hiihtokelpoinen mutta kyllä siellä varmaan kohta pistellään.
Lopuksi vielä palataan Vuokatin tunnelmiin. Siellähän tuota tuli vajaat pari viikkoa tuossa pyörittyä. Maajoukkueetkin oli parin urheilijan voimin jaksanut raahautua paikalle. Köne on siellä taas ihan vakiokalustoa. Ja olihan siellä itse päävalmentajakin. Huolissaan tuntui olevan meikäläisen tilanteesta. Oli varmaan naama hieman kalpea jo tuossa vaiheessa viikkoa, sauvarinteen jäljiltä luultavasti. Valitettavasti Lance ei ollut todistamassa seuraavan päivän hiihtovetoja kun murjoin reissun huonoimmissa olosuhteissa menemään 3*3,2km pätkät. Kulku oli mitä mainioin ja uskomaton mätökelin rossari toimi kuin unelma. Tuskin voisi urheileminen mukavammalta tuntuakaan kun suksi toimii ja saa työstää menemään raikkassa ulkoilmassa. Vielä kun olisi ollut käsissä vallankumoukselliset KV+ sauvat, niin se olis ollut täydellistä. Nuo mullistavat kapineet saan tuossa piakkoin. Paluumatkalla ajeltiin sitten Maaningan ja ForteSportin kautta. Sieltä sitä saa vaikkapa niitä käänteentekeviä sauvoja.
Vuokatin reissun viikot: 24 ja 27h. Suksilla: riittävästi.
Näillä tällä erää etiäpäin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
