keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

MM-kisat - yhden aikakauden alku ja toisen loppu

Yksitoista kuukautta, kaksi viikkoa ja kuusi starttia. Noihin kahteen viikkoon ja kuuteen starttiin kulminoitui nyt vääjämätöntä loppuaan kohti kulkeva kausi. Yksitoista kuukautta töitä kauden kohokohtaa varten. Kaksi pääpainon saanuttta arvokisaviikkoa ja niissä yhteensä kuusi starttia. Pettymyksen tunteita, valonpilkahduksia, tiukan tappion aiheuttamaa tuskaa, riemun kiljahduksia, epätoivoa ja tyhjyyttä.

Viimeksi MM-kisat lähestyivät ja elämä aloitti jälleen hymyilemisen. Tunsin olevani valmis. Ennen lähtöä pääsin vielä Haapamäelle tekemään viimeistelyä. Oli mahtavat urat ja tiedän menettäneeni hienot kisat. Tiesin olevani niin valmis, kuin vain mahdollista. Tiesin, etten olisi voinut tehdä viimeisten noin kolmen viikon aikana yhtään asiaa paremmin.

Urani ensimmäistä MM-starttia sain kuitenkin odottaa aina keskiviikkoon asti. Sprintin väliin jääminen oli tietysti pieni takaisku mutta päätin olla valmis silloin kuin sen mahdollisuuteni saisin. Maanantaina kävin viimeistelemässä mätökelissä 5*3 minuuttisilla ja olin tyytyväinen sekä kalustoon, että mieheen. Ja mikäs oli sitä starttia odotellessa hyvin hoidettujen majoitusjärjestelyjen ansiosta.

No se keskiviikko oli sitten yhtä tuulinen kuin se tiistaikin, jolloin meinattiin Penan kanssa jäädä ladun varteen. Vähintään 17 m/s puhaltanut vastatuuli oli oikeasti napakka. No kisaa varten siihen lyötiin vielä aika reipas lumisade selkään, jotta se olisi täydellistä. Maastossa tilanne oli se, että ainoa erottuva ura oli se/ne jo(t)ka oli hiihdetty auki. Aina se ei ehkä tarjonnut ennakkoon suunnittelemaani vaihtoehtoa mutta niiden mukaan mentiin. Tai oli tietty aika lähellä ettei menty, sillä numeroliivi sattui jäämään kaikessa kiireessä karanteenihuoneeseen. No onneksi Sirola on tosinopee lääkäri. Kaksi minuuttia jäi starttiin aikaa... No lopulta menin sitten sen keskimatkan ryssimään. 15.tila tarjosi sen verran karvaan pettymyksen, että pitkänmatkan starttikin oli laitettava uudelleen mietintään.


Parin välipäivän jälkeen oli pitkänmatkan vuoro. Yhteislähtö, vajaa seitsemänkymmentä miestä ja kapea sillan ylitys. Siinä kaikki mitä voi kisalta haluta. Onneksi tuli otettua hyvä lähtö, vaikka aikaa ennen siltaa reilusti olikin. Mutta olis saattanut olla äijät ihmeissään jos Kulta olis startannut samaan aikaan. No niin. Hiukan oli tukkoisen oloista uraa tarjolla tässäkin kisassa. Ei niitä tosin avosuolla mikään auki pidäkään kun tuuli pöllyttelee varsin reippaasti. Stafu keuli jo heti alussa varsin miehekkäästi ja tein kisan kannalta ratkaisevan virheen olla lähtemättä siihen mukaan. Ajattelin vielä olevan aikaa mutta aina ei asiat mene niinkuin unelmoisit. Ensimmäisen lenkin jälkeen olin seitsemäntenä ja letkassa oli sijoituksia tarjolla. Toisella lenkillä onnistuin kuitenkin tekemään ensin yhden hitaamman valinnan ja sen jälkeen vielä kohtalokkaan samaistusvirheen, joiden ansiosta loppulenkille lähdettiin jostain kympin tuolta puolen. No okei oli mulla varmaan hitaampi hajontakin toisella lenkillä, tai sitten tummuin. Jokatapauksessa viimeiselle lenkille lähdettäessä Watterdal oli edellä. Ei ollut kauaa. Saman kohtalon tuli kokemaan Tolstopyatov, joka vaikutti varsin tummalta. Lamovista mulla ei ollut mitään käsitystä, ei edes silloin kun Jukka huusi sillalla kymppisakin sijoituksesta. Loppulenkillä Lamov kuitenkin kuittaa minut paremmalla reitinvalinnalla ja huomaan viiden sekunnin kiinni hiihtämisen mahdottomaksi. Maalissa ensin 11. mutta lopputuloksissa 10.tila Pettymys se on sekin.

Lisää tarinoita ja koskettavaa kuvamateriaalia (etenkin viestistä) tulee varmaan Lumirastien jälkeen. Nyt lähetään sinne.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Toivakan iltahiihdot

Keski-Suomen piirikunnallisen hiihtokalenterin ehkä perinteisimmät kapinat, eli Toivakan maineikkaat iltahiihdot, käytiin tänään. Kilpailumatkana oli raateleva 7,5km ja mukana oli toinen toistaan kovempia karpaaseja. Kun tähän vielä lisättiin nihkeäluminen nollakeli, niin otatuksesta Paikkalanvuorella oli tuleman ehkä kauden raatelevin.

Ennakkovalmistautuminen oli vähintäänkin kohdallaan, sillä jo kisaa edeltävänä iltana tuli Joukon kanssa voideltua kokonaiset kolme paria lähes kisakuntoon. Näistä kisapäivän viimeistelyssä laitoin lopulta kisakuntoon peräti kaksi paria. Satsaus oli siis suurta. Kaiken lisäksi säätilaa tarkkailtiin lähes koko päivän ajan, jotta mahdollisiin kelin muutoksiin olisi mahdollista reagoida nopeasti. No näin ei kuitenkaan tehty.

Kisapaikalle siirryttiin Liuhan veljesten kanssa jo hyvissä ajoin ja verryttelyyn jäikin näin aikaa ruhtinaallisesti. Jo menomatkalla kisan kulkua ja erilaisia taktiikoita spekuloitiin ahkerasti ja voikin sanoa autokuntamme olleen erittäin täpinöissään! Jukan osalta viimeiset voitelut jätettiin tekemättä, jotta ajankäyttö kisavalmistautumiseen saatiin maksimoitua. Paikan päällä sitten tarkistamaan lähtöaika taululta ja numerolaputkin siinä samassa poimittiin omatoimisesti korista.

Startin lähestyessä oli mahdollista aistia suuren urheilujuhlan tuntua kun juniorisarjalaiset kiersivät kenttää valtavan kannustuksen saattelemana muiden valmistautuessaan hermostuksissaan omaan suoritukseensa. Itsekin jännitin nouseeko ensimmäinen mäki wassulla jokaisella kiekalla ja kuinka Jukan selkä tulisi kisan aikana lähestymään, vai lähestyisikö se?

Pitkään ei tarvinnut sen nousun kohtaloa miettiä, sillä heti ensimmäisellä kiekalla vaihdoin ajoissa kuokalle. Kulkupäivä. Jukan selkä imettiin kiinni vasta stadionin laskussa ja hapot oli jo vallanneet kehoni. Tiesin nauttivani seuraavista kahdesta kierroksesta!

Ja nautintoa ne tosiaan olivatkin. Tuskin mikään voittaa sitä tunnetta, mikä lihaksissa ja koko kropassa on hiihtokisan aikana. Ei mikään voita sitä uskomattoman hienoa tunnetta pahasta olosta kun puskee itseään eteenpäin, tietäen saavansa nauttia siitä tunteesta vielä maalissakin! Lihakset huutavat armoa, verenmaku tunkee suuhun ja siitä saakin nautiskella sitten hyvän aikaa. Ja kun siinä hetkessä voit vain lisätä vauhtia ja polkea kuin tulpatonta mopoa! Tuo tunne ei ole riippuvainen siitä oletko kunnossa vai et. Se on aina kaikkien ulottuvilla.

Kilpailutapahtumassa oli vain se huono puoli, että olisi pitänyt hiihtää hiljempaa lakupötköjen takia.

Näin tänään. Kunto kehittyy jälleen oikeaan suuntaan. Meno paranee reeni reeniltä ja se kovasta harjoittelusta nauttiminen on läsnä.

Ai niin se SM-keskimatka. No katsokaa vaikka se gps-seuranta. Se varmaan kertoo kaiken oleellisen. Lumi-Toukolassa sen sijaan pärjättiin. Se oli joukkueeltamme varsin mallikas suoritus. Seuran valmennuspäällikkö uhrasi jopa oman olkapäänsä menestyksen eteen. Kovan luokan suoritus, monella olisi homma jäänyt siihen!

Mutta huomisesta alkaen elämä hymyilee jälleen.