Yllättäviä hetkiä

Kausi on avattu. Eikä lainkaan huonosti, jos tuloksia katselee. Ylläksen ensilumen rasteilla oli ohjelmassa keski- ja pitkämatka. Nuo kisat olivat samalla ensimmäiset katsastukset talven maailman cupin kiertueille. Ja etelän sekä Vuokatin lumitilanteiden ollessa edelleen kehnot saattavat toki olla myös ainoat laatuaan? Kuka tietää.

Ennen kisoja oli ainakin hiihtokunto ollut kohdillaan jo pidemmän aikaa. Tai ainakin jonkinmoista noususuhdannetta oli kulkupolitiikassa ollut havaittavissa. Olihan siihen vielä sitten vedetty joitakin taitoreenejäkin syksyn aikana. Jos ei muuta, niin enemmän kuin aiempina vuosina. Syksyn aikana tiedostin myös sen tosiasian, että opiskelut alkaa olemaan pikkuhiljaa lopupuolella, joten työelämä luultavasti odottaa. Tämähän johtaa siihen tosiasiaan, että nk. läpimurto kannattaisi tehdä tänä talvena, jos sen ylipäätään aikoo tehdä. Onnistuu se toki myöhemminkin mutta kuitenkin. Ja kun hiihdossa oli hyvä fiilis koko syksyn ajan, niin kiristin hieman ruuvia. Kun vielä kisaviikollakin sattui viimeistelyssä kulkemaan, niin ihan täysin en ollut hommaa ryssinyt.

Perjantaina automatkan jälkeen takareisiä yllättäen kiristi. Viimevuotinen kärsimysnäytelmä alta pettävien jalkojen kera olikin päällimäisenä mielessäni mutta onneksi erittäin herkkä kulku perjantai-illan verryttelevässä hiihdossa helpotti henkistä tuskaani.

Lauantaina oli keskimatka. Olin saanut kisan viimeisen lähtöpaikan ja käsissäni minulla oli käänteentekevät sauvat. Lähtöpaikalla hieman jupisin hermostuksissani puutteellisista verryttelyolosuhteista mutta se suotakoon. Köne starttasi kaksi minuuttia eteeni. En tiiä onko siinä jotain taikaa mutta ennenkin tuo lähtöasetelma on ollut lopputuloksen kannalta merkittävä. Empiiristä tutkimusta aiheesta olen suorittanut mm. SM-sprintissä viime keväänä. No kaikesta huolimatta matkaan päästiin. Könen sain kiinni jo ennen kakkosta. Neloselle mennessä ryssin sen verran, että jäin ohuen kumilangan varaan. Tästä eteenpäin kisa kulki kohtuudella koko ajan. Könen peesiin en kuitenkaan ehtinyt ja puutteelliset taito-ominaisuuteni paljastuivat kutoselle mennessä, kun edessä oli läpäistävä syherikkö ja mulla ei ollut mitään ratkaisumallia siihen. Tappiosekunteja kärkeen napsahti tietysti. Kohti 12. rastia mennessä pyrin runnomaan tasurilla ylämäkeen riittävästi ja se kostautui viitisenkymmentä metriä ennen pelastavaa baanaa. Sauva meni läpi ja kun olen hyvästä tuurista tunnettu, niin sehän napsahti poikki. Vitutti. Monesti olisin tässä vaiheessa lyönyt hanskat tiskiin mutta nyt en. Jatkoin vain runnomista. Se oli nyt tai ei koskaan. Tuossa vaiheessa tarjolla oli vielä jopa kisan voitto, vaikken sitä tiennytkään. Loppumatkasta tappiota kertyi tasaisesti yhdellä sauvalla hiihtäessä. Maaliin tullessa en tiennyt sijoista mitään. Emitti oli tietysti hyytynyt matkan varrelle. Leimat kuitenkin pahvista löytyivät ja tulos tuli. Iskä ilmoitti, että olisin mennyt kolmanneksi. Ja keulaan oli eroa reipas minsa. Suoraan sanottuna vitutti aikalailla. Tiesin tuossa hetkessä omanneeni avaimet jopa kisan voittoon! Lopulta maalikameratarkistusten, eli maaliaikatarkistuksen, jälkeen käteen jäi kisan 2.tila. Tulospoliittisesti paras vetoni ikinä. Silti päällimäisenä oli vain pettymys ja epätoivo. Katsastusvoittajana olo olisi ollut paljon luottavaisempi cuppien suhteen. Jokatapauksessa tiesin sen, että onnistuttava olisi kaikissa katsastuksissa mutta silti. Ilokseni huomasin myös nimeni tekstitv:ssä. Iltasella sitten virittelelin korvaavan tikun valmiiksi. Parit onnitteluviestitkin tipahti puhelimeen.

Sunnutaina vuorossa oli yhteislähdöllä käyty pitkämatka, yksi vahvuuksistani. Keli oli muuttunut plussasta pakkaselle ja oikominen tulisi enemmänkin kysymykseen. Uratkin olisivat kovat. Jännitystä tulisi siis riittämään. Ennen starttia Make onnitteli oikein kädestä puristaen. Siinä tuli vastaanotettua tärkeitä ja merkityksellisiä sanoja ratkaisevalla hetkellä. Onneksi pääkoppa oli vastaanottavalla päällä. Lähtöpaikalla muistutin onnittelijoita siitä, että kerran tai kahdesti oon kovassa paineessa pääni pitänyt...
Yhteislähtö toi omat säpinänsä alussa. Itse keskityin pitämään varusteet ehjinä. Homma eteni likipitäen kontrollissa, joskin toisella lenkillä koukuttelin hieman. Tuossa vaiheessa myös jännitys hyppäsi kattoon, kun tajusin voivani ryssiä koko homman hetkessä. En sitä kuitenkaan tehnyt.
Viimeisessä kartanvaihdossa isäni kertoi sijaksi noin kaksitoista ja raportoi selkeistä eroista ja tsemppaustakin olin kuulevinani. Tiesin kuitenkin omaavani lyhyen alkuhajonnan, jonka tiesin nostavan minut lähemmäksi kärkeä. Yhteiselle loppulenkille lähtiessäni tiesin jo nousseeni muutaman pykälän. Loppulenkin parista hitaammasta reitinvalinnasta huolimatta onnistuin nousemaan lopulta jaetulle 5.tilalle. Ja Stafun hylkäyksen jälkeen olin jälleen toiseksi paras suomalainen. Leimantarkistuksessa oli toki pientä jännitystä ilmassa, sillä vuokrakortteihin ei pidä luottaa. Ongelmia ei kuitenkaan ilmennyt. Leimat olin toki ottanut korostetun varmasti.
Yhteistuloksissa olin lopulta 3.

Reissu jatkui tästä sitten viikon leirityksellä samoissa maisemissa. Niistä seikkailuista raportoin ehkä myöhemmin. Jos saisi vaikka samaan pakettin kisakarttaa ja jotain kuvia.

Tämä oli ainakin omalta osaltani alkutalven tärkein viikonloppu. Se tärkeä hetki, jota varten olen työtä tehnyt. Se vei minut jo lähelle sitä unelmaa, jota tavoittelen ja jonka eteen olen kaikki ne hikipisarat vuodattanut. Maajoukkue-edustusta. Juniorisarjoissa pääsin lähelle mutta sitä mahdollisuutta ei minulle tuolloin suotu. Tuolloin kauden tärkeimmällä hetkellä en onnistunut riittävän hyvin. En tiedä riittäkö tämä tälläkään kertaa mutta jos ei muuta niin ainakin kaikkeni tuolle ratkaisevalle hetkelle annoin. Parhaansa tekeminen on turhaa mutta kaikkensa antamista enempää tai vähempää ei voi itseltään vaatia!

"Saatana että vedit komeesti molemmat päivät! Ei muuta kun cuppia kiertämään!"
-kiitokset luottamuksesta-